Mä oon tunteiden kanssa ihan älyttömän huono. Tunteita kyllä on vaikka minkälaisia, mutta ne on hirveetä sekamelskaa enkä oikein osaa käsitellä niitä fiksusti. Negatiivisia asioita oon mieluiten ajattelematta kokonaan, ja sitten välillä ne puskee esiin niin, että itkeskelen monta päivää ja nukun huonosti. Jossain vaiheessa päätän, että nyt on pakko ryhdistäytyä, ja sitten jatkan normaalia elämää seuraavaan purkaukseen asti.

Mun vanhin sisko harrastaa samaa, ja ollaan joskus puhuttu tästä ja naureskeltu sille, kuinka samasta puusta ollaan pudottu. Osittain ollaan syytetty kasvatusta, koska ei meidän kotona kauheasti tunteiltu – on varmaan yhden käden sormilla laskettavissa kerrat, jolloin olisin nähnyt isän tai äidin itkevän tai riitelevän. Tiedän, että mua rakastetaan ja on rakastettu lapsesta asti, mutta ei meillä erityisemmin halailtu tai toitotettu sitä rakkautta.

Tää tunteiden patoaminen on välillä tuntunut myös elinehdolta, koska oon pelännyt, että jos yhtäkkiä lopettaisin, niin hajoaisin ihan kokonaan. Erottamisen jälkeen pelkäsin pitkään, että milloin tulee vastaan se aallonpohja josta ei pääse ikinä ylös. Jostain syystä sitä ei koskaan tullut, ja pelkäsin oppineeni jo liiankin tunteettomaksi. Välillä tietenkin tulee huonoja päiviä ja vastapainoksi myös tosi mahtavia päiviä, mutta suurimmaksi osaksi elämä on vain elämää ja kuluu vähän kerrallaan ”ihan hyvin”.

Eilen oli huono ilta. Mun avopuolison lapsella on ollut muutaman kuukauden paljon yskää ja nyt sen kohdalla epäillään kissa-allergiaa. Aikanaan kun muutin kissoineni miehen katon alle, olin ihan älyttömän helpottunut, kun lapset ei oireilleet eikä tarvinnut miettiä, luopuuko mukavasti alkaneesta parisuhteesta vai rakkaista lemmikeistä. Nyt pari vuotta myöhemmin tilanne on taas hiukan eri. Anopin kanssa tuli illalla puheeksi, että jos kyseessä olisi allergia eikä mitkään keinot auttaisi, olisi ihan hirveän kova pala joutua antamaan kissat pois. Se oli tosi ymmärtäväinen ja kertoi, kuinka pahalta omalla kohdalla tuntui koirasta luopuminen aikanaan. Tuntui tavallaan kivalta, että se puhui asioista rehellisesti eikä leikkinyt, että kaikki järjestyy aina kivuttomasti parhain päin.

Myöhemmin kävin viemässä anopin kotiin ja matka meni kivasti, juteltiin muista asioista. Se kertoi menneisyydestään kymmenien vuosien takaa ja huomasin, että ollaan ilmeisesti nuorina ja tyhminä oltu vähän samalla lailla nuoria ja tyhmiä. Aloin melkein itkeä, kun se kertoi kuinka ihania ja kannustavia sen vanhemmat on olleet vaikeina aikoina. Kotimatkalla hajoilin oikein urakalla. Itkin, kun mietin niitä mun kissoja. Mun elämässä ei oo vähään aikaan ollut mitään yhtä pysyvää kuin ne. Itkin, koska mulla ei oo äitiä jonka luokse voi mennä silloin kun on vähän rankkaa. Itkin, kun pitää jaksaa vaikkei yhtään jaksaisi. Sitten ajoin auton pihaan, ryhdistäydyin ja nukuin yön yli.

Nyt tuo purkaus tuntuu ihan absurdilta, vaikka eilen ajattelin koko maailman kaatuvan päälle. Melkein nolottaa, että tuollainen jossittelu meni niin lujaa tunteisiin, vaikkei se ollutkaan ainoa syy kurjuuteen. Turha kai tässä vielä on pelätä pahinta, kun mistään ei ole edes varmaa tietoa.

Joillekin ihmisille Jehovan todistajien ohjeet avioliitosta on ihan unelmaa. Mies on perheen pää ja naisen pitää pysyä alamaisena miehelle riippumatta siitä, ansaitseeko mies omalla käytöksellään alamaisuutta tai minkäänlaista kunnioitusta. Ainoa hyväksytty peruste erolle on uskottomuus, ja jos eroaisi esimerkiksi väkivallan vuoksi ja löytäisi uuden kumppanin, syyllistyisi aviorikokseen ja joutuisi vastata tekemisistään entisen puolison lisäksi myös seurakunnalle.

Mun entinen aviomies arvosti Jehovan todistajissa eniten juuri ohjeita perhe-elämään. En ajatellut sen olevan hälyttävää, kun olihan niitä mulle opetettu ainoana oikeana totuutena lapsesta asti. Eduksihan ne ohjeet sille oli – mistä muualta olisi saanut vaimon, jonka on pakko alistua ja pysyä uskollisena ajan hämärään asti.

Meillä meni ihan hyvin jonkin aikaa. Olihan vihdoinkin päästy vaikeuksien kautta voittoon ja saatiin sitä (pakotettua) hyväksyntää, joka aiemmin puuttui. Mies osasi kehua mua maasta taivaisiin ja hyväksynnänhaluisena suorittajatyyppinä janosin niitä kehuja. Mä halusin olla maailman paras vaimo. Olin täydellisyyden tavoitteluun keskittyneempi kuin omiin tunteisiini enkä oikein tiedä, missä vaiheessa asiat alkoivat mennä pieleen.

Mun sosiaalinen elämä ei ole koskaan ollut erityisen vilkasta, mutta parisuhteen aikana se väheni lähelle olematonta. Mies tuntui olevan epäluuloinen kaikesta aktiviteetista kodin ulkopuolella, ja esimerkiksi baariin ei ollut mitään asiaa lähteä kaverin kanssa, sillä niissä käydään vain ja ainoastaan seksiseuran perässä. Silloin kun olin yksin missä tahansa, piti tarkkailla puhelinta jatkuvasti, koska jos olin vastaamatta liian pitkään, tiedossa oli riitelyä. Kerran olin omien vanhempien ja sisarusten kanssa päiväreissussa toisella paikkakunnalla enkä huomannut puhelimen soineen kotimatkalla. Kotona mies oli raivoissaan, koska viiletän menemään kuin mikäkin sinkku enkä ajattele häntä yhtään. Lähes aina hän sai syyttelyllään pilattua reissut, illat ja hetket, joina olin aidosti nauttinut olostani ja pitänyt hauskaa.

En kehdannut avautua näistä kenellekään, koska itsehän olin tieni valinnut. En uskaltanut kertoa kenellekään siitäkään, että miehen vasta puhjennut uskovaisuus oli lähinnä kulissia ja ulottui vain itselle sopiviin oppeihin. Esitys vaikutti kuitenkin menevän täydestä läpi enkä olisi edes yllättynyt, jos joku päivä salama olisi iskenyt päähän. Olin kuvitellut, että Jumala näkee kaiken ja että valehtelusta jää aina ennen pitkää kiinni jonkin epäonnisen sattuman kautta, mutta jostain syystä niin ei koskaan käynyt.

Siis ei koskaan. Sitten, kun itse laitoin elämän risaiseksi ja mokailin oikein tosissani, ihan itse jouduin myös kaiken tunnustaa, kun en enää jaksanut valheiden verkkoa. Kerroin miehelle, että olen pettänyt ja haluan erota, mutta tämäkään ei tuntunut olevan tarpeeksi (jostain syystä olin kuvitellut, että pettämällä saisin varmasti homman pakettiin – niin väärin kuin se onkin). Mies lupasi kuun ja tähdet taivaalta ja sovittiin, että selvitetään kaikki valheet seurakunnassa ja aloitetaan puhtaalta pöydältä.

Seurakunnassa mun katumus ja halu korjata tapani ei riittäneetkään, vaan päätettiin mun kaksoiselämän olleen liian pitkäkestoista rangaistavaksi vain huomautuksella. Sain siis alkaa varautua vähintään monen kuukauden välirikkoon läheisistäni. Mies ilmeisesti oli parempi katumaan (vaikka olisi ollut valmis jatkamaan salailua vaikka loputtomiin), sillä hän selvisi ilman samanlaisia sanktioita. Mun tietojen mukaan hän on virallisesti edelleen Jehovan todistaja, vaikka mun jälkeen on mm. asunut avoliitossa vähän aikaa ja jäänyt siitä kiinni.

Mä oon  ehkä vähän katkeroitunut tästä koko sotkusta, vaikka tiedänkin että asiat loppupeleissä meni ihan hyvin. En olisi itse ikimaailmassa pystynyt tehdä päätöstä, joka katkaisee siteet siihenastiseen elämään. Mulla oli aito halu korjata asiat ja luulin sen riittävän. Ajattelin, että ihan sama minkälaista paskaa kaikki muu on, niin kunhan saan pitää äidin ja siskot elämässä niin pärjään ihan minkä kanssa tahansa. Mut kyllä mä pärjään nytkin.