2. Tyytymättömyys

Olen jo pitkään huomannut olevani tyytymätön elämääni. Vähän yli vuosi sitten tein työtä josta en nauttinut ja ajattelin aina, että kunhan saisin viimeisen työpäivän kasaan kaikki olisi taas maagisesti hyvin. Kun viimeinen työpäivä loppui, tunsin ehkä pientä helpotuksen tunnetta sisälläni, mutta siinäpä se oli. Uudet asiat alkoivat ahdistamaan minua. Vaikka luulin, että opiskelujen aloittaminen uudelleen tekisi olostani paremman, tunnen vieläkin saman tyhjän kuopan sisälläni ja aina silloin tällöin neljältä aamuyöstä yritän olla huutamatta ahdistustani. Olen ehkä vihdoin tajunnut sen, että onnellisuuteni ei ole koskaan ollut kiinni ulkopuolisista asioista, eikä sisälläni olevaa tyhjyyttä voi korjata jollain näistä keinoista:

1. Lopettamalla koulu uudelleen
2. Ostamalla uuden paidan 
3. Ottamalla äkkilähdön ulkomaille
4. Huutamalla poikaystävälleni puhelimessa
5. Itkemällä kolme tuntia putkeen
6. Pistämällä välejä poikki kaikkien kanssa
7. Lopettamalla tytöt
8. Syömällä Hesburgerin juustohampurilaisaterian
9. Juttelemalla tuntemattomien kanssa omeglessa omista ongelmistani
10. Kuuntelemalla Lana Del Reyn Ultraviolence levyn läpi aamuviideltä

Vaikka mitä olen yrittänyt tehdä, en vain tunne oloani enää kokonaiseksi. Tai en tiedä, onko se edes kokonaisuutta mitä toivon ja etsin. Toivoisin, että voisin olla samanlainen ihminen kuin olin vielä pari vuotta sitten. Silloin minä kiinnitin huomiota ulkonäkööni, söin terveellisesti. Olin sosiaalinen, rakastin uusien ihmisten tapaamista ja rakastin olla ihmisten kanssa. Minulla oli harrastus, liikuin paljon. Pukeuduin todella nätisti. Olin kaikin puolin mukava ja pidettävä ihminen.
Tietenkin minulla oli silloinkin ongelmia: joinain päivinä en syönyt kun olin liian surullinen. Itkin aivan liian paljon. Välillä en jaksanut välittää ympärilläni olevista ihmisistä. Olin myös itsekäs. Kerran skippasin tanssitunnit yhden viikon ajan, koska olin väsynyt enkä jaksanut mennä, vaikka tiesin että se tuottaisi hallaa muille tanssiryhmäläisilleni. Nukuin huonosti kolmen kuukauden ajan ja olin koko ajan väsynyt, mutta silti jotenkin löysin aina aamuisin voimaa siihen, että sudin luomiväriä luomiini ja valitsin vaatteeni. Vastasin aktiivisesti tekstiviesteihin jotka sain. Tapasin koulun jälkeen kavereita. Nautin elämästäni. Minulla oli vain huonoja päiviä, ei kokonaisvaltaisesti huonoa ja harmaata elämää mistä tunnun kärsivän nyt.

Nykyään minua ei jaksa kiinnostaa mikään. Urheilen silloin tällöin. Syön mitä sattuu. En jaksa meikata. Vaatteetkin on ihan sama. Paitsi silloin, kun kävelen kaupungilla kaupan ohi ja näen näyteikkunassa hienon paidan. Silloin minusta tuntuu, että minun on pakko saada tuo paita. En pysty elämään ilman tuota paitaa. Tuo paita tekee minut onnelliseksi. Niin ei kuitenkaan ole, olen vihdoin alkanut tajuamaan sen itse. Yksi vaaleanpunainen poolopaita ei tee minusta yhtään sen onnellisempaa tai parempaa ihmistä kuin mitä olen nyt. Ehkä hieman paremmannäköisen ihmisen se minusta tekisi, mutta siinäpä se. 
Uudet ihmiset eivät kiinnosta minua enää pätkän vertaa. Jossain vaiheessa yritin saada uusia kavereita uudesta koulustani, mutta eipä siitäkään mitään tullut. Jaksoin ehkä viikon ja tipahdin heti pois kärryiltä. Minä, ennen niin sosiaalinen, istun nykyään ruokalassa yksin ja selaan kännykkääni. Minä, joka ennen hakeuduin väkisinkin uusien ihmisten pariin tuijottelen ulkopuolelta muiden hauskanpitoa ja ahdistun kun mietin bileitä ja muita juhlallisuuksia. Toisaalta on ihan hyvä, että opin olemaan yksinkin. Toisaalta on ihan hyvä oppia olemaan yksin. Mutta toisaalta minua ahdistaa tämä yksinäisyys jossa nyt elän. Se on niin kamalan… yksinäistä. 

 

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Terveys

1

Ensimmäinen postaus. Olen aiemminkin kirjoittanut blogia, mutta silloin hyvin eri aiheesta. Silloin kun blogin aihe oli täysin selvä oli kirjoittaminen jotenkin paljon helpompaa. Muistan, että aloitin ensimmäisen blogipostaukseni esittelemällä itseni, kertomalla itsestäni hauskoja pikkufaktoja. Tykkäänkö uimisesta vai en, mikä on lempiruokaani, kuinka vanha olen. Blogipostaus sai muutaman kommentin tutuiltani ja sain heti pari lukijaa blogiini. Tällä kertaa blogini tarkoitus ei ole esitellä elämääni – tai no nyt kun mietin, niin oikeastaan on. Mutta tarkoituksena ei ole brassailla elämäni hienoudella tai mitään sellaista. Mitä oikeastaan tein aiemman blogini kanssa. 

Tässä blogissa en tahdo esitellä itseäni. En halua, että kukaan tietää kuka minä olen. Ainakaan vielä. Saa nähdä. Tarvitsin vain paikan jonne voin kirjoittaa tuntemuksiani, asioita joista en uskalla puhua ääneen. Olen yrittänyt kirjoittaa päiväkirjaa, mutta pidemmän päälle se tuntuu yksinäiseltä. Huomaan päiväkirjamerkinnöissäni, että suuntaan tekstit aivan kuin joku lukisi ne. ”Tiesitkö, että söin tänään kaksi suklaalevyä?”, lukee yhdellä sivulla. No totta kai minä tiesin, että söin sinä päivänä kaksi suklaalevyä. Minähän ne söin. Ja minähän sen tekstin kirjoitin. Ehkä se sai minut ajattelemaan, että olisi mukava pitkästä aikaa kirjoittaa niin että joku voisi lukea tekstini. En usko, että ketään kiinnostaa, mutta jos joku joskus sattuisi tulemaan tänne blogiin ja lukemaan jonkun postauksistani, olisihan se aika siistiä. 

Koska minulla ei ole oikein mitään esiteltävää, muuta kuin ympäripyöreitä faktoja itsestäni, en tiedä miten aloittaa tätä. Ehkä luettelen faktoja jotka voivat päteä tuhansiin muihinkin ihmisiin niin, ettei ole heti täysin arvattavissa kuka tätä kirjoittaa. Olen tyttö. Tai varmaan nyt tässä vaiheessa jo nainen. Yli 20-vuotta vanha. Opiskelen yliopistossa. Olen parisuhteessa. Olen aika tyytymätön elämääni, mutta eikö meillä kaikilla ole sellaisia hetkiä kun tuntuu, että kaikki on mennyt perseelleen? Koska siltä minusta tuntuu nyt elämäni suhteen. Ehkä se on ohimenevää. Toisaalta sitä on jatkunut jo jonkin aikaa. Ehkä olen vain negatiivinen ihminen. Ehkä se, että elämä tuntuu nyt kovin raskaalta, oli syy sille miksi tein tämän blogin. Kai se on terapeuttista avautua oman elämän ongelmista. Ehkä kannattaisi kääntyä mieluummin ammattilaisen puoleen kuin kirjoittaa jotain anonyymiä blogia netissä. Enpä oikein tiedä itsekään. 
Minulla on epäilty olevan masennus. Pitäisi ottaa kuulemma yhteyttä lääkäriin, mutta mitäpä minä saisin aikaiseksi. Tykkään liikaa asioiden välttelystä ja näköjään siitä johtuva stressi on minulle kuin happea. Jos en ole stressaantunut, mitä minä olen? Nojaa, näistä jutuista kai myöhemmin seuraavissa postauksissta (jos niitä nyt sitten edes tulee, saatan jänistää). Periaatteessa olisi ollut kiva päästä suoraan asiaan, mutta jotenkin tuntuu, että blogeihin kuuluu se turhanpäiväinen aloituspostaus joten tässäpä tämä hyvin mielenkiintoinen postaus.

Olen muuten ihan tajuttoman huono otsikoimaan ihan mitään. Mutta joo, tervetuloa blogiini. Tuntuu hullulta sanoa näin kun en yhtään tiedä tuleeko tätä koskaan silmäilemään yhtään kukaan. No jos ei muuta, niin voin jatkaa tätä itselleni suunnattua surullista monologia: hei minä itse. Hei minä itse tervetuloa blogiini. Hei minä, luepa tästä itse kirjoittamaasi lätinää ja tylsää tekstiä. 

Voiko tätä fonttia muuten vaihtaa jotenkin? Times New Roman sattuu silmiin. 
 

Suhteet Oma elämä Hyvä olo