Odotustilassa

Jotenkin tuntuu kuin olisin elänyt tämän jo. Meiltä suljettiin työpaikka alta ja olemme kaikki taas kokonaan lomautettuina, eikä töihin paluuta ole määritetty. Viime keväänä tämä taisi kyllä tapahtua vasta maaliskuun viimeisellä viikolla.

Puutumus

Viime kevään pitkällä lomautuksella olin täynnä virtaa, suunnittelin itselleni ohjelman jossa oli jumppaa ja uusien taitojen opettelua, ja osittain toteutinkin sitä. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni lomautettuna, kokonaan jouten, eikä ollut taloudellista pakotetta etsiä korvaavaa työtä lomautusjakson ajalle. Opettelin uudelleen ajamaan autoa ja kuten puolet Suomesta, leipomaan hapanjuurileipää. Syksyn lomautuksella samoilin lähimetsissä ja mökkeilin, sienestin ja marjastin. Looginen jatkumo olisi nyt alkaa neulomaan islantilaisvillapaitaa tai näpräämään ryijyä.

Mutta tällä kertaa minulla on lähinnä onneton olo koska tämä on taas edessä, ainakin kuukausi odottamista että pääsee takaisin töihin, tietäen että mikään ei vielä silloinkaan ole lähelläkään normaalia. Työpäiväni eivät ole viimeisen vuoden aikana olleet hetkenkään verran normaaleja. Töitä on paljon ja asiakkaita vähän. Päiväni ovat täyttyneet ohjeistusten printtaamisesta, omavalvonnan päivittämisestä, käsidesin tilailusta, työntekijöiden karanteeniasioiden ja sairaslomien selvittelystä ja jatkuvasta tiedotusvälineiden kyttäämisestä kun odotan mitä seuraavaksi rajoitetaan. Nyt kun työpaikkani on kokonaan kiinni, eikä työn puolesta huonompia uutisia voi enää tulla, voisin pitää viikon paaston uutisista.

Kotijumppa on alun innostuksen jälkeen alkanut maistua ihan puulta, olohuone on liian pieni ja jokaista liikuntahetkeä varten pitää siirrellä huonekaluja. Sohin joka aurinkotervehdyksessä kattolamppua ja varpaat huitovat kirjahyllyä tai kukkapöytää. Liikunta onkin tätä nykyä enimmäkseen kävelyitä. Oikeammin päämäärätöntä raahustamista, juoksua tai rivakkaa kävelyä pitkin Helsingin rantoja, pururatoja ja muita ulkoilureittejä. Kävely leimaa tätä aikaa, se on se asia mitä teen ylimääräisellä ajallani. Enkä ole yksin, ulkoilureiteillä on ruuhkaksi asti kanssani samassa hommassa olevia ihmisiä. Siellä me kaikki odotamme hyviä uutisia ja sillä välin kävelemme karkuun arkeamme.

Viime vuonna kanssani kotona oli koko perhe. Nyt lapset saavat onneksi olla koulussa ja puoliso töissä. Normaalissa elämässä kiljuisin riemusta jos minulle annettaisiin kuukaudeksi tyhjät arkipäivät jotka saan viettää ihan kuten itse mielin. Ja ehkä täältä vielä löydänkin sen ilon, kunhan pöly vähän laskeutuu. Mutta mitä tehdä omalla ajalla, kun kaikki on kiinni? Kävellä vähän lisää? Opetella joku älytön uusi taito?  Käsilläseisonta, spagaatti, kymmenen leukaa, kahden minuutin lankku? Tai täydelliset kasvispihvit, itse tehty tofu, gnocchit, won ton-nyytit, bao-sämpylät?

Näköalattomuus

Ongelma onkin ehkä siinä että en näe ulospääsyä lomautuksen toisessa päässä. Vain lisää rajoituksia ja tynkää tekemistä.

Pahimmat skenaariot jatkuvat vuoden -22 loppuun, ja parhaimmatkin tämän vuoden lopulle. Eikä elämästämme tule enää entisen kaltaista tämän jälkeen. Kukaan ei varmasti vielä osaa sanoa miten paljon kaikki muuttuu, mutta muuttuu joka tapauksessa. Ja minulle juuri tämä on ollut vaikeaa. Liikkeessä olevassa tilassa odottaminen, tietämättä mihin suuntaan seuraavaksi liikutaan. Ajelehtiminen.

En olisi osannut hoitaa tätä paremmin, en tiedä mitä olisi pitänyt tehdä. Minulla ei ole mitään sanottavaa keskusteluihin joissa ruoditaan mikä kaikki on mennyt pieleen tai ihan mahtavasti tämän kriisin hallinnassa Suomessa, koska ei ole mitään mihin tätä verrata. Olemme kaikki ensimmäistä kertaa tällaisen äärellä, enkä todellakaan tiedä miten tästä päästäisiin eteenpäin. Vaalien ympärillä kuohuu, mutta en jaksa olla siitäkään tuohtunut tai oikeastaan mitään mieltä, kun olen juuri lomauttanut kaikki alaiseni ja sen jälkeen itseni, ja yritän vielä käsitellä siitä aiheutunutta kiukkua ja turhautuneisuutta. Minun alaani on soimattu kriisin alusta lähtien, koko ihana monenkirjava ala on survottu kategoriaan kuppilat ja leimattu viruslingoiksi. Toki ne vaalit pitää jossain vaiheessa järjestää, mutta jos ollaan juuri suljettu tuhansien ihmisten työpaikat viruksen leviämisen estämiseksi, tuntuu lähinnä typerältä järjestää vaalit vain sen vuoksi että niitä ei ole tapana siirtää. Meillä ei ole ollut myöskään tapana olla maailmanlaajuisessa terveyskriisissä.

Hopeareunus

Perjantaina töiden jälkeen, suljettuamme paikat taas määrättömäksi ajaksi, jäimme yksille työpaikalle, ja kävin hakemassa Alepasta itselleni vadelmakombuchaa ja alkoholitonta olutta. Muut joivat kuoharia ja oikein tunsin miten koko porukan hartiat vähän laskeutuivat ensimmäisen lasillisen aikana. Mietin miltä tuntuisi juoda, enkä osannut vastata itselleni. Mutta osaan kyllä kelata nauhaa eteenpäin. Olisin juonut monta lasia ja lähtenyt pöhnässä kotiin, jossa olisin varmaan nukahtanut aikaisin sohvalle ja herännyt siitä keskellä yötä paha maku suussa. Tai sitten olisimme järjestäneet jatkot jonkun luokse ja olisin könynnyt päissäni kotiin joskus myöhemmin, ja sammunut sohvalle tai sänkyyn. Nyt olin kotona puoli seitsemältä, söin illallista perheen kanssa ja kävin puolison kanssa iltakävelyllä. Ja totesin illalla ennen nukkumaan menoa että olen tosi iloinen siitä etten enää juo.