Kerronpa siitä mitä en enää tee
Juttelin erään ystävän kanssa juomisesta. Omasta olemattomasta ja hänen vähentyneestä käytöstään, ja kävi ilmi että kokemuksemme sosiaalisista kuvioista ovat samanlaiset. Molemmat olemme pudonneet joistakin vanhoista porukoista ulkopuolelle ja molemmilla oli samanlainen haikea, hämmentynyt ja helpottunut olo. Hämmentynyt siksi ettei oikein tiedä syytä yhteydenpidon katkeamiseen ja helpottunut siksi että ei olisi ehkä niin huvittanutkaan aina käydä kosteissa tapaamisissa istumassa joko selvin päin tai jarrut päällä. Haikea tietysti siksi että vanhat kaverit kaikkoavat. Mietin, miten olen viestinyt raittiudestani muille ja olisiko tämä ollut arvattavissa alusta lähtien? Miten läheiseni ovat suhtautuneet kun olen, syystä tai toisesta kertonut lopettaneeni alkoholinkäytön kokonaan?
Kaikki kenen kanssa olen raittiudestani ollut avoin, ovat olleet tsemppaavia tai vähintään neutraaleja, yleisesti kuitenkin enemmän positiivisessa mielessä. Yksi tai kaksi ajattelematonta möläytystä tylsyydestä tai ikävästä sitä humalassa sekoilevaa minua kohtaan olen kuullut, mutta pääosin olen saanut vain kannustavia kommentteja. Pari raskausepäilyä on esitetty, mutta alan kai olemaan sen verran vanha ettei se ole ihmisillä ensimmäisenä mielessä. Alussa kyllä pelkäsin tästä tulevan isomman numeron, mutta taisinkin itse olla se joka piti enemmän meteliä. Ehkäpä koronavuosi helpotti siinä, kun elämä on muutenkin ollut tällaista kotona nyhräämistä, niin siinä ei minun panostani afterworkeilla ole ehditty kaipailemaan. Nyt kun vyön alla on jo vuoden päivät, on helpompaa kuitata olevansa raitis ja se kuulostaa jo elämäntavalta. Parin viikon mittainen raittius on haavoittuvampi ja helpompi tulkita kokeiluksi.
”Mä olen lopettanut juomisen. En mä enää juo. Onko jotain alkoholitonta? En käytä alkoholia. Olen nykyään raitis. Joo olen liittynyt raittiusseuraan. Olen aatellut lopettaa kokonaan.”
Pari ihmistä on madaltanut ääntään ja tiedustellut mitä kauheaa on tapahtunut että päädyin tähän radikaaliin ratkaisuun. Selvästi odotetaan että taustalla on kauhea tarina siitä kuinka unohdin lapseni kännissä jonnekin, tai ajoin autolla tieltä, tai join kolme viikkoa putkeen ja heräsin sairaalasta ilman toista jalkaa. Jokin todella traaginen tapaus joka on johtanut tähän erittäin poikkeukselliseen päätökseen. Tekee mieli madaltaa omaakin ääntä ja kuiskata: ”Tajusin etten halua enää juoda.” Jostain syystä ensimmäisinä viikkoina yritin kyllä itsekin keksiä jotain tehokasta, yksiselitteistä syytä lopettamiselle. Jotain jota kukaan ei kyseenalaistaisi. Koska jostain syystä se, että omasta mielestäni alkoholi ei sovi minulle, ei ole tällainen syy.
”No oon miettiny noita terveysvaikutuksia niinku syöpäriskiä. Ei se oikein mun mielestä sovi mulle. En tunne saavani siitä mitään. Voin paremmin ilman. En oikeastaan halua juoda.”
Muutamia kuukausia minun jälkeeni myös puolisoni lopetti juomisen. En voi valehdella, olin siitä iloinen. Ei hänen juomisessaan ollut mitään huolestuttavaa, eikä se häirinnyt minua kuin joinain harvoina kertoina kun hän tuli yöllä kotiin ja satuin olemaan vielä hereillä. En ole herkkäuninen, mutta alkoholi haisee kyllä tosi pahalta sekä hengityksessä että huoneilmassa jos ei itse juo. Hän suhtautui lopettamiseeni kannustaen ja mutkattomasti, ja luulen että pinnan alla oli paljon helpotusta. Olen ehtinyt aiheuttamaan liikaa huolta toikkaroidessani pitkin kyliä. Olen ehtinyt olla rasittava humalainen ääliö liian monta kertaa.
Lapsille ei tästä pidetty mitään tiedotustilaisuutta, saunakaljat vain vaihtuivat alkoholittomiin ja jossain keskustelussa on varmaan sivuttu sitä etteivät äiti tai isä juo enää lainkaan. Kotona- ja läsnäoloaika on lisääntynyt. Eli he ovat varmasti vain mielissään, vaikka eivät mitään sen syvällisempää tiedäkään.
Töissä olen kertonut jos asia on noussut esille, mutta tälläkään elämänalueella en ole ajatellut laajemman tiedottamisen olevan tarpeellista. Se vertaisten porukka, jonka kanssa olemme käyneet kaljoittelemassa tietysti tietää, ja siitä porukasta olenkin tippunut vapaa-ajan osalta kyydistä. Suhtautuminen on sellaista äimistelyä ja ihastelua, monet ovat itsekin miettineet tekevänsä saman ja olemme vaihdelleet kokemuksia kuivista kausista.
Isäni on aina tarjonnut vierailleen avokätisesti juotavaa, ja hänelle sanoin aika monta kertaa ennen kuin tarjoamiset vaihtuivat alkoholittomiksi. Viime syksynä hän sitten kysyi että olenko lopettanut juomisen kokonaan ja kun vastasin myöntävästi, hän vain totesi että se taitaa olla aika iso trendi nykyään. Ja heitti jonkin knoppitiedon miten paljon alkoholittomien oluiden myynnin odotetaan kasvavan tulevan vuoden sisällä vähittäiskaupassa. Hän on yleensä hyvin kartalla olutasioista ja nykyisin hänellä on jääkaapissa myös nollakaljaa. Äitini totesi vain että vai sellaista tänään. Hänen puolustuksekseen sanottakoon että olen ehtinyt elämäni aikana aika monen hurujunan kyytiin ja äiti ei välttämättä ajatellut tämän olevan näin pitkäkestoinen mielenliike. Sisko oli yksi heistä jotka suhisivat matalalla äänellä tiedustelun tapahtuneen taustoista.
On varmaan väistämätöntä että kun kertoo tällaisesta elämänvalinnasta, jotkut ihmiset punnitsevat omaa päihteiden käyttöään sitä vasten. Osa kohauttaa olkiaan ja jatkaa elämäänsä kuten ennenkin, osa huomaa itsekin haluavansa muutosta ja toteuttaa sen ja osa saattaa haluta muutosta mutta ei ole vielä valmis ottamaan sitä viimeistä askelta. Kuten en minäkään ollut. Monta vuotta selittelin omaa juomistani ihmisille jotka eivät juoneet, vaikka kukaan ei todellakaan kysynyt. Ei minuakaan nyt kiinnosta kenenkään muun juominen paitsi omani. Mutta aina on se joku, jonka arkaan paikkaan toisten raittius osuu ja siitä seuraa sekavia puheenvuoroja alkoholinkäytöstä.
”En mä edes juo kauhean paljon. Pari saunakaljaa menee viikoittain. Pystyn lopettamaan milloin vain. Just olin kaks viikkoa juomatta. Ruokajuomat ja viikonloppuna vähän viiniä. Voisin ihan yhtä hyvin olla ilman.”
Miksi siitä sitten on kerrottava? Alkoholi on iso osa yhteiskuntaa ja sosiaalisia kuvioitamme, ja siksi tämä asia tulee usein esille melko tuntemattomienkin seurassa. Jos yrittää pitää matalaa profiiia, miten kieltäytyä alkumaljasta tai tarjotuista saunakaljoista, mikä on selitys jos ulkona syödessä valitsee veden ruokajuomaksi? Varsinkin jos ennen on valinnut aterialle ämpärillisen viiniä ja todellakin osallistunut jaettaviin pulloihin. Kiusallisinta on, jos tulen tapaamaan jotakuta ja tämä on jo ehtinyt hakea juomat ja pöydässä odottaa valmiina vaikkapa entinen lempijuomani, kylmä valkoviini.
”Hei kiitos tosi paljon mutta mä lopetin juomisen joku aika sitten. En mä edes yhtä lasillista viitsi. No ei se tietysti vaikuta mitään, ei tietenkään, mut en mä silti. No kun mä haluun olla ihan kokonaan ilman. Juo sä se, mä haen itselleni jotain muuta. Joo kaikki on hyvin, on on. Ei haittaa sun juominen yhtään.”
Joillekin se on sanottava kovempaan ääneen ja joillekin riittää vähempi mesoaminen. Jotkut hoksaavat sanomattakin. Joillekin kerron koska toivon voivani muuttaa heitä, tehdä tästä vähemmän pelottavaa ja enemmän normaalia, toivon saavani heidät mukaan. Joillekin kerron koska ajattelen löytäneeni samanlaisen ihmisen. Joillekin kerron koska he kysyvät. Joillekin kerron koska olen ylpeä itsestäni. Ja joillekin minun on kerrottava, koska se on muuttanut elämäni.