”Mulla olisi vähän puhuttavaa”

”Kulta, mä haluaisin vähän jutella sun kanssa yhdestä asiasta, joka on painanut mieltäni jo pitempään”. ”No..?”.  ”Me ollaan nyt mun mielestä tultu siihen pisteeseen tässä suhteessa, että kohta pitää sitoutua tosissaan, jos jatketaan. Mä haluan miettiä, pystynkö siihen. Luulen olevani yhä kiinni exässäni, minun pitää selvittää ajatukseni ja tahtoni.”

Kurkkua kuristaa, pyörryttää, mahassa muljahtaa. Päässä pyörii miljoona ajatusta, joista yksikään ei suostu sanoiksi ja suusta ulos. Lopulta jotain järjestyy loogiseksi lauseeksi: ” Ymmärrän hyvin, kiitos kun olet rehellinen. En haluaisikaan sinun olevan kanssani ja samalla haikailevan jotain muuta. Itse olen halukas sitoutumaan täysin, mutta toivon samaa vastapuoleltakin”.

Ajatuksia, ajatuksia. Ensimmäisenä hylätyksi tulemisen pelko, tähänkö tämä hieno suhde päättyy? Olenko taas yksin, lähtöruudussa? Mitä sen jälkeen? Ja sitten ne pienet, viiltävät äänet: ”Tämä on oma syysi. Olisit ollut vähemmän sitoutumishaluinen. Tai tuonut selkeämmin ilmi, että haluat sitoutua. Olisit nyt laihduttanut. Olisit siivonnut enemmän. Olisit huolehtinut ulkonäöstäsi paremmin. Olisit ollut mukavampi, fiksumpi, naisellisempi, säyseämpi, reippaampi, epäitsenäisempi, itsenäisempi…”

Mutta, asian toinen puoli: J on vakavissaan, hän tosissaan pohtii pysyvää suhdetta kanssani. Sehän on vain hienoa. ”Olet ihan oikeasti lähes täydellinen tyttöystävä. Suhteemme on ollut erittäin tyydyttävä ja mielenkiintoinen sekä henkisesti että fyysisesti. Olen erittäin tyytyväinen, että olen saanut tutustua sinuun.”

Ja siis kyseessähän ei ole suhteen loppu, vaan hetken retriitti. Vetäytyminen omiin ajatuksiin, elämän tärkeiden asioiden pohdinta, ison päätöksen huolellinen puntarointi.

Asian puheeksi ottaminen oli kuulemma hermostuttanut kunnolla. Sitä suuremmalla syyllä pisteet uskaltamisesta. 

Suhteet Rakkaus

Kevät!

Blogiparka. Laiminlyöty, unohdettu, kuihtunut ja kuivunut. Viimeisin postaus on näköjään viime kesältä, heinäkuulta. Sen jälkeen onkin tapahtunut paljon. Paljon. Onnea ja surua, epätietoisuutta, väsymystä, stressiä, rakkautta ja iloa. Matkustelua ja kotoilua.

Viimeksi olen näköjään pohtinut seurustelun aloituksen ja uuden ihmissuhteen – rakkaussuhteen – aikaansaamia tunnetiloja. Ajatusten generaattorina oli J, jonka kanssa oli ollut viestittelyä, jonka tarkoitusperistä olin epävarma. Kesä ja tuttavuutemme oli ollut hänellekin ristiriitaista aikaa, kuulin myöhemmin. Vietimme alkusyksystä vaellusloman yhdessä isomman porukan kanssa, niin kuin tarkoitus olikin – hän tyttöystävineen ja minä sinkkuna. Upea reissu, mukavia tuttavuuksia – ja huoli vakavasti sairaasta isästä. Reissun jälkeen päätin, että nyt saavat toiveet parisuhteesta jäädä iäksi. Olen suurimman osan elämästäni ollut parisuhteessa, saanut siitä paljon voimaa ja iloja, mutta myös surua ja pettymyksiä. Nyt voisin kulkea matkaani itsekseni. Päätös – tai oikeammin jonkinlainen oivallus – oli huojentava ja vapauttava. Ilo ja rauha asettui sieluuni.

Isän vointi heikkeni hiljalleen Joulua kohti kuljettaessa. Vahvasta, elinvoimaisesta miehestä oli tullut hauras ja kevyt. Saattohoito on nimensä mukaan saattamista, mukanakulkemista matkalla, jonka päättymistä ei voi tietää. Jossain kohtaa sitten tulee se risteys, johon minä jään ja isä jatkaa yksin. Isän kohdalla se tuli synkimmän syksyn aikaan, onneksi nopeasti ja kivuttomasti. 

Surun, kaipauksen ja väsymyksen keskellä puhelin soi eräänä iltana. Puhelimessa oli J, joka halusi ilmaista surunvalittelunsa henkilökohtaisesti eikä vain Facebookin kautta. Juttelimme, sovimme tapaamisen kahvilaan. Kahvittelua seurasi leffailta, sitten taidenäyttely. Jossain vaiheessa erohalauksen jälkeen tuli myös suukko. Sitten toinen, pidempi ja henkilökohtaisempi. Nyt seurustelemme vakaasti, on tavattu lapset ja esitelty kavereille. Ja tuntuu niin hyvältä.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli