”Kulta, mä haluaisin vähän jutella sun kanssa yhdestä asiasta, joka on painanut mieltäni jo pitempään”. ”No..?”.  ”Me ollaan nyt mun mielestä tultu siihen pisteeseen tässä suhteessa, että kohta pitää sitoutua tosissaan, jos jatketaan. Mä haluan miettiä, pystynkö siihen. Luulen olevani yhä kiinni exässäni, minun pitää selvittää ajatukseni ja tahtoni.”

Kurkkua kuristaa, pyörryttää, mahassa muljahtaa. Päässä pyörii miljoona ajatusta, joista yksikään ei suostu sanoiksi ja suusta ulos. Lopulta jotain järjestyy loogiseksi lauseeksi: ” Ymmärrän hyvin, kiitos kun olet rehellinen. En haluaisikaan sinun olevan kanssani ja samalla haikailevan jotain muuta. Itse olen halukas sitoutumaan täysin, mutta toivon samaa vastapuoleltakin”.

Ajatuksia, ajatuksia. Ensimmäisenä hylätyksi tulemisen pelko, tähänkö tämä hieno suhde päättyy? Olenko taas yksin, lähtöruudussa? Mitä sen jälkeen? Ja sitten ne pienet, viiltävät äänet: ”Tämä on oma syysi. Olisit ollut vähemmän sitoutumishaluinen. Tai tuonut selkeämmin ilmi, että haluat sitoutua. Olisit nyt laihduttanut. Olisit siivonnut enemmän. Olisit huolehtinut ulkonäöstäsi paremmin. Olisit ollut mukavampi, fiksumpi, naisellisempi, säyseämpi, reippaampi, epäitsenäisempi, itsenäisempi…”

Mutta, asian toinen puoli: J on vakavissaan, hän tosissaan pohtii pysyvää suhdetta kanssani. Sehän on vain hienoa. ”Olet ihan oikeasti lähes täydellinen tyttöystävä. Suhteemme on ollut erittäin tyydyttävä ja mielenkiintoinen sekä henkisesti että fyysisesti. Olen erittäin tyytyväinen, että olen saanut tutustua sinuun.”

Ja siis kyseessähän ei ole suhteen loppu, vaan hetken retriitti. Vetäytyminen omiin ajatuksiin, elämän tärkeiden asioiden pohdinta, ison päätöksen huolellinen puntarointi.

Asian puheeksi ottaminen oli kuulemma hermostuttanut kunnolla. Sitä suuremmalla syyllä pisteet uskaltamisesta.