Kevät!

Blogiparka. Laiminlyöty, unohdettu, kuihtunut ja kuivunut. Viimeisin postaus on näköjään viime kesältä, heinäkuulta. Sen jälkeen onkin tapahtunut paljon. Paljon. Onnea ja surua, epätietoisuutta, väsymystä, stressiä, rakkautta ja iloa. Matkustelua ja kotoilua.

Viimeksi olen näköjään pohtinut seurustelun aloituksen ja uuden ihmissuhteen – rakkaussuhteen – aikaansaamia tunnetiloja. Ajatusten generaattorina oli J, jonka kanssa oli ollut viestittelyä, jonka tarkoitusperistä olin epävarma. Kesä ja tuttavuutemme oli ollut hänellekin ristiriitaista aikaa, kuulin myöhemmin. Vietimme alkusyksystä vaellusloman yhdessä isomman porukan kanssa, niin kuin tarkoitus olikin – hän tyttöystävineen ja minä sinkkuna. Upea reissu, mukavia tuttavuuksia – ja huoli vakavasti sairaasta isästä. Reissun jälkeen päätin, että nyt saavat toiveet parisuhteesta jäädä iäksi. Olen suurimman osan elämästäni ollut parisuhteessa, saanut siitä paljon voimaa ja iloja, mutta myös surua ja pettymyksiä. Nyt voisin kulkea matkaani itsekseni. Päätös – tai oikeammin jonkinlainen oivallus – oli huojentava ja vapauttava. Ilo ja rauha asettui sieluuni.

Isän vointi heikkeni hiljalleen Joulua kohti kuljettaessa. Vahvasta, elinvoimaisesta miehestä oli tullut hauras ja kevyt. Saattohoito on nimensä mukaan saattamista, mukanakulkemista matkalla, jonka päättymistä ei voi tietää. Jossain kohtaa sitten tulee se risteys, johon minä jään ja isä jatkaa yksin. Isän kohdalla se tuli synkimmän syksyn aikaan, onneksi nopeasti ja kivuttomasti. 

Surun, kaipauksen ja väsymyksen keskellä puhelin soi eräänä iltana. Puhelimessa oli J, joka halusi ilmaista surunvalittelunsa henkilökohtaisesti eikä vain Facebookin kautta. Juttelimme, sovimme tapaamisen kahvilaan. Kahvittelua seurasi leffailta, sitten taidenäyttely. Jossain vaiheessa erohalauksen jälkeen tuli myös suukko. Sitten toinen, pidempi ja henkilökohtaisempi. Nyt seurustelemme vakaasti, on tavattu lapset ja esitelty kavereille. Ja tuntuu niin hyvältä.