Mutta yksi minulta puuttuu?

… ja sen mukana kaikki? Ei kai nyt sentään, aikuiselta ihmiseltä? Kyllähän elämän tulee levätä niin monella tukipisteellä, että se korkeintaan horjahtaa, jos yksi häviää. Missään nimessä ei kaadu ainakaan. Ja huojunnankin voi korjata muita tukipisteitä siirtämällä tai vahvistamalla. Näin haluan uskoa ja ajatella, ja näin pitkälti olikin.

Nythän puhe on siis parisuhteesta, jos asiasta oli epätietoisuutta. Miehen, rakastetun, elämänkumppanin, puuttumisesta. Parisuhteita on elämässäni ollut, pidempiä ja lyhyempiä, hyvinkin vakavia; sellaistakin, jossa on tosissaan ja virallisesti luvataan toisillemme yhteistä tulevaisuutta. Mutta kaikenlaista sattuu, sillä seurauksella että nyt sitten tässä kypsässä 40+ iässä olen sinkku, ollut kohta vuoden verran virallisesti – epävirallisesti puolisinkkuna pidempäänkin, kyllähän merkit suhteen jäähtymisestä olivat ilmassa jo hyvissä ajoin.

Sinkkuelämä ei ole pelkkää yksinäisyyttä ja ilotonta toivetta paremmasta. Päinvastoin, olen mielestäni viettänyt hyvinkin mukavaa, täysipainoista ja mielenkiintoista elämää, jossa sijansa ovat saaneet perheenjäsenet, ystävät, työt, harrasteet ja muut elämää rikastuttavat asiat. Kevään ja kesän mittaan tätä mukavaa, pientä harmoniaa ovat säröttäneet kolme miestä, jotka ovat ilmaisseet edes jonkin asteista kiinnostusta, suoraan sanottuna jotka ovat halunneet yhteyttä ja tavatakin. Yksikään ei ole – ainakaan toistaiseksi – edennyt alkua pidemmälle, mutta kaikki ovat saaneet aikaan henkistä mullistusta. Käsittelin tätä aihetta jo aiemmin, pohdin mukavuusaluetta ja siltä poistumista. Kyse on osaltaan taas siitä. Ja ennen kaikkea kyse on peloista, joita parisuhteeseen ja sen aloittamiseen liittyy: kelpaamisesta sellaisena kun on; kiloineen, ryppyineen, omine tapoineen – kaikkine virheineen, joita herra paratkoon riittää. En ole lähellekään täydellinen, mutta olenko edes harkitsemisen arvoinen; tai olenko peräti vastenmielinen? Käyn läpi vähäistä viestien vaihtoamme: olenko tunkeileva, omistushaluinen, ahdistava, liian innokas, epätoivoinen? Toivottavasti en. Kiinnostuneen, normaalin ihmisen ja pelottavan stalkkerin raja saattaa olla hiuksenhieno? Siihen vaikuttavat myös toisen osapuolen tilanne ja kokemukset, joista minulla ei ole tietoakaan.

Pitäisi osata kääntää ajatuksensa pois yhdeltä ja samalta kehältä, pois passiivisesta yhteydenoton odottelusta (tai aktiivisesta yksipuolisesta viestittelystä, vielä enemmän!) Luottaa vanhoihin viisauksiin: asioilla on tapana järjestyä; se/hän ei ollut sinua varten; parhaat asiat tapahtuvat, kun niitä vähiten odottaa. Ja ennen kaikkea: minun elämäni on hyvää ja rikasta näinkin, minä olen hyvä tyyppi tämmöisenäkin. Ei mitään vikaa, ei mitään pakkoa muuttaa tilannetta. Mutta mistä saisi sisäistä rauhaa niihin tilanteisiin, kun joku vastakkaisen sukupuolen edustaja lähestyy tarkempi tutustuminen mielessään? Ja olisi tarkistamatta sähköpostia/kännykkäänsä/Facebook-viestejä yhtenään?