Minä itse
Asun yksin koirineni, tällä hetkellä ei ole edes parisuhdetta. Välillä iskee yksinäisyys, vaikka minulla oma sosiaalinen piirini onkin. Tänä aamuna oli taas sellainen hetki. Istuin aamiaisella sanomalehtiä, mainospostia, astioita ja muuta sälää lainehtivan pöydän ääressä. Sohva ja matot koirankarvassa, nojatuolin päällä puolipitoisten vaatteiden kasa. Mieleen hiipii alakulo ja elämäni tuntuu turhalta. En ole mikään siivoushullu, todellakaan, ja yksin asuessa ei kukaan muu motkottamalla tai innostamalla saa aikaan siivousaloitetta. Siivoan yleensä perusteellisesti vain jos on tulossa vieraita.
Nuhruinen koti ei lisää elämänlaatua. Jostain syystä kuitenkin siivoaminen ilman syytä, eli vaikka niitä vieraita, tuntuu turhalta. Eihän tätä muut katsele ja minä voin elää näinkin, ajattelen. Mietiskelin ajatusmalliani koiran kanssa aamulenkillä ollessani. Miksi en arvosta itseäni, niin että tekisin oman ympäristöni viihtyisäksi? Kyllähän minä viihdyn paremmin ja nautin kauniista kodistani, kun on siistiä ja tuoksuu puhtaalle.
Kävellessäni sain ajatuksen: kutsun itseni kylään tänä iltana. Siivoan, lämmitän saunan, laitan pientä hyvää ruokaa – vaikkapa vuohenjuustosalaattia – kera viinilasillisen. Kynttilät palamaan ja servetit sekä se parempi astiasto esiin. Jo ajatus saa minut iloisemmaksi ja onnelliseksi. Nyt imuri esiin!
Nukkumaan käydessä ajattelen.
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun
Eeva Kilpi