Onnellinen kahvikissa

 

Kahvia juovat ihmiset ovat positiivisempia ja onnellisempia, ainakin mikäli on uskominen saksalaistutkimusta  http://www.mtv3.fi/makuja/uutiset.shtml/nyt-se-on-todistettu-kahvia-juovat-ihmiset-ovat-onnellisempia?1656055

Jäin miettimään tätä tarkemmin. Itselläni kahvi kuuluu jokaiseen päivään ja totta tosiaan, itsekin liitän kahviin pääasiassa mukavia asioita. En ole aivan vakuuttunut kahvin suoranaisista fysiologisista vaikutuksista onnellisuushormonien tuottoon, mutta mutkan kautta kyllä. Kahvi liittyy niin moniin iloisiin ja positiivisiin hetkiin. Harvoin, jos koskaan, olen kahvikupillisen jälkeen ollut huonommalla tuulella kuin kahvitteluun ryhtyessäni.

Suomalainen ei ole sosiaalinen ilman kahvia (OK, alkoholi on hyvä vaihtoehto mutta ei nyt mennä siihen). Jos tulee vieraita, niin ryhdytään heti kahvinkeittoon. Kahvipöydässä sitten käydään läpi kuulumiset. Kahvi kuuluu juhlaan kuin juhlaan: synttäreille, äitienpäivään, lakkiaisiin ja lopulta hautajaisiinkin. Se rytmittää vuodenkulkua: se sesongin ensimmäinen mustikkapiirakka, joulutorttu tai laskiaispulla ei maistu oikein miltään ilman kahvia palan painikkeena.

Kahvi maistuu myös yksin ollessa: ylellinen oma hetki sohvannurkassa tuoreen sisustuslehden kanssa; pistäytyminen kahvilaan kaupunkireissulla ex tempore tai suunniteltuna; ansaittuna taukona siivouksen lomassa.  Kuppi kahvia ensimmäisenä loma-aamuna kesämökin laiturilla, omista ajatuksista ja edessä olevista lomaviikoista nauttien. ”Nyt kyllä keitän kahvit” on lupa ottaa hengähdystauko ja hemmotella hiukan itseään, olla vaan ja nautiskella hetki.

Matkoilla minulla on tapana käydä aina kahviloissa. Jos viivyn paikkakunnalla edes pari päivää, etsin yleensä itselleni kantakahvilan, jossa käyn päivittäin. Jo muutamassa päivässä henkilökunta alkaa tervehtiä ja kahvilasta tulee ”oma”, pieni kotoisa tukikohta poissa kotoa. Katukahvilassa saa espresson ääressä istua rauhassa, katsella katuvilinää tai mahdollisesti ihastella pienen piazzan rauhaa keskellä suurkaupungin hulinaa. Ajatukset tulevat ja menevät, mieli on rauhallinen.

Nautin myös amerikkalaisesta dynaamisuudesta: latte to go pahvimukiin ja reipasta askellusta katua pitkin. Olo on suorastaan kosmopoliittinen. Asemahallista junaan mukaan ostettu latte ja tuore muffinssi saavat tylsän työmatkan tuntumaan lähes seikkailulta. ABC:n pahvimukikahvi autossa nautittuna tuo tuttuun mökkimatkaankin roadmovie-tunnelmaa.

Ja kuinka mukavalta tuntuukaan, kun työkaveri kesken arkisen puurtamisen pyytää lähtemään kahville. Hetken irtiotto työrumbasta, ja ajatus kulkee taas kirkkaammin. Ihan kuin olisi ollut melkein luvattomilla teillä!

Metsäretken kohokohtia on termoksen kaivaminen esiin repusta ja kuuma kahvi kannonnokassa tai rantakivellä – aivan parasta on aito nokipannukahvi nuotiolla. Retkiseuran kanssa voi filosofoida maailmanmenosta tai vaan tuijotella maisemaa hiljaisessa yhteisymmärryksessä. Siinä sielu lepää ja uudistuu.

Kahvi kuuluu myös elämän kriiseihin. Kuinka monesti olenkaan soittanut siskolle: ”Tuletko kahville, mä haluaisin vähän jutella”. Siinä kahvimukin yli laitetaan sitten maailma ja miehet parempaan järjestykseen.

Ainakin omasta elämästäni kahvi on tehnyt onnellisempaa ja kahvihetkiin liittyy paljon hyviä muistoja. Tulevia kahvitteluhetkiä innolla odottaen.

Suhteet Ruoka ja juoma Oma elämä Mieli

Kohtaaminen

Yövyin viikonloppuna hotellissa pikkukaupungissa. Aamulla tietenkin hotelliaamiaiselle ajan ja sunnuntaihesarin kanssa. Siinä aamiaista nauttiessa oli hyvä myös vaivihkaa tarkkailla muita hotellivieraita: paria lapsiperhettä, iäkästä pariskuntaa ja hääporukkaa. Naapuripöytään istahti yksinäinen keski-ikäinen mies aamupalansa kanssa: kuppi kahvia, sämpylä, leikkeleitä – ja iso olut. Vähän nukkavieru ilmestys, tuulitakki niskassa. Ei mikään statusmies tai alfauros, tosiaankaan.

Mies nautti aamiaisensa, nappasi tuoppinsa ja nousi ylös – suunnaten kohti minua. Luulin, että hän havittelee osaa Hesaristani, mutta mies kysyikin ujosti ja kohteliaasti, että sopiiko hänen istua pöytääni. Tuijottelin eteeni ja pitkin hampain siirsin lehteä sen verran, että pöydänkulma paljastui, sen saattoi tulkita myöntäväksi vastaukseksi; mies istahtikin alas ja alkoi työstää jutun juurta: oletko yksin, oletko työmatkalla, aiotko viipyä paikkakunnalla pidempään. Ynähtelin lyhyitä vastauksia, lehteä selaillen. ”Eikö tuo tollo nyt ymmärrä etten ole hänestä kiinnostunut”, ajattelin. Mies viittasi hämillisesti olutlasiinsa: ”Mulla on tässä tämmöinen, tai onhan näitä ollut enemmänkin”. ”Sattuuhan sitä” mutisin vastaukseksi. Mies yritti hetken jutella, saada kontaktia: ”Kun sä istuit siinä, niin mä ajattelin että jos tulisin juttelemaan”. Ynähdin yksitavuisesti. Mies pyyteli anteeksi häiriötä ja poistui lopulta tuoppeineen aulabaarin puolelle.

Reaktioni oli varmasti hyvin normaali ja tavallinen, jokainen tuntemani nainen olisi todennäköisesti käyttäytynyt yhtä torjuvasti seuraan tuppautuvaa krapulakaljoittelijaa kohtaan. Mutta jäin miettimään että miksi. Tällä elämänkokemuksella ymmärrän hyvin, että aamukymmeneltä kohmeloonsa kaljaa särpivällä kaverilla saattaa olla isompikin ongelma kuningas alkoholin kanssa, ja tuurijuoppo ei kiinnosta. Mutta en minä ollut elämänkumppania etsimässä. Mies oli ystävällinen ja rauhallinen, ujon oloinen. Olisi varmaan poistunut pöydästä tai siistinyt kielenkäyttöään jos olisi ollut tarpeen pyytää. Olihan paikalla myös hotellin henkilökuntaa sekä aamiaisvieraita, jos hän olisi heittäytynyt liian tuttavalliseksi tai häiriköksi. Miksi en vaan voinut kysyä, että mistä haluat jutella? Olisin voinut ehkä kuuntelemalla ja antamalla osan itsestäni tuoda miehelle uutta ulottuvuutta viikonloppuun tai kuulla arvokkaankin tarinan. Nyt en saa sitä koskaan tietää.

Suhteet Oma elämä