Lueskelin tuon postauksen ja tuli taas mieleeni, että nykykulttuurissa oireileva käsitys oikean löytämisestä on harha.

Nuoruuteen etsiminen kuuluu kehityspsykologisesti. Etsiminen on tapa rakentaa ja heijastella minuuttaan. Joillakin prosessi ei pääty koskaan. He etsivät etsimistään, luulevat löytävänsä oikean, eivät löydäkään ja jatkavat taas etsimistä. Ehkä tästä toiminnasta voisi käyttää sanaa tunneriippuvuus. Tahdon tunteen, en ihmistä. Aina kun ihminen ajan myötä kuoriutuu esiin, tunne katoaa ja uusi kangastus rupeaa vetoamaan.

Jos kuuluu oikean löytäjiin ja perustaa pitkän parisuhteen, on todennäköistä, että viimeistään 10-15 vuoden päästä suhteen tila ja merkitys ovat kyseenalaistuneet monta kertaa. Tuttu kumppani on ruvennut kyllästyttämään, ehkä myös ärsyttämään. Mieli rupeaa harhailemaan muissa. Elämä tuntuu eletyltä ja sen tahtoisi aloittaa alusta tai ikään kuin palata vielä hetkeksi nuoruuteen. 40 mittarissa, arki on tylsää, nuoret naiset viehkeitä ja kuulaita ja päässä tikittää tietoisuus, että elämän puoliväli on ehkä jo ohitettu. Jostain rummuttaa piinaava ihastuskin. Tekee mieli palata takaisin, aikaisempaan, elämään, joka ei ollut vielä valmis.

Moni ratkaisee kriisinsä erolla.Toinen tapa sen ratkaisemiseen on hyväksyä elämänsä ja kumppaninsa epätäydellisyys. Kun hyväksyy, että en voi saada kaikkea, samalla rupeaa panostamaan siihen, mitä on. Vasta silloin, kun ei pyri parhaaseen vaihtoehtoon, rupeaa rakentamaan valmiiksi olemassa olevaa vaihtoehtoa.

Luulenpa että pitkien vanhuuteen saakka yltävien parisuhteiden taustalla ei ole onni tai edes perustyytyväisyys. Pikemminkin oletan, että ne perustuvat puolisoiden haluun työstää sitä, mikä on käsissä, sen sijaan että he etsisivät valmista suhteen ulkopuolelta.

Kun seuraavan kerran kriisiydytte suhteessanne, niin miettikääpä, tahdotteko oikeasti hoitaa olemassa olevaa vai löytää valmiin vastauksen suhteen ulkopuolelta. Jos valitsette jälkimmäisen vaihtoehdon, niin muistakaa toki, että valmis vastaus on valmis vain aikansa.