Miksi nuortensarja Skam koukuttaa niin monet aikuiset?

Skam on saanut kiitosta realismistaan ja uskottavuudestaan. Sarjaa katsoessani kuitenkin havahduin huomaamaan, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tytöt ovat silmiinpistävän kauniita, eikä poikienkaan viehättävyyttä voi sivuuttaa. Joidenkin otoksien meikittömyys(?) ja kevyesti esiin päästetyt ihon virheet eivät murenna mielikuvaa harkituista tuotteista, joiden yleisvaikutelma ei vastaa arkielämän kirjoa. Skamin näyttelijäkaarti ei edusta katukuvaa. 

Totuus on, että hetkittäisistä realismin puuskistaan huolimatta suurin osa sarjasta on kuvattu ulkonäkö edellä tai – näin keski-ikäisehköstä miehisestä näkökulmasta katsoen –  seksikkyys edellä. Ulkonäkökeskeisyys lieneekin yksi sarjan suosion syistä. Kauniit ihmiset kutittelevat kivasti. Heistä viehättyvät niin miehet kuin naiset ikärymästä riippumatta. 

Toinen vetoava piirre sarjassa on naseva kielenkäyttö. Nuoret latovat spontaaneissa tilanteissa sanoja soljuvasti järjestykseen luodaten oivaltavia näkymiä elämän peruskysymyksiin ja ihmismielen oikkuihin. Koska osaavinkaan ihmissuhdeammattilainen tuskin kykenisi yhtä nokkelaan ja analyyttiseen otteeseen, on sanainkäyttökin sijoitettava fantasian puolelle. Draama vaatii sitä ja se toimii hienosti, mutta todellisuudesta se on kaukana.

Ja sitten vielä seksi, se seksi. Tässä sarjassa erityisesti se toisen kauden viimeisen jakson loppuseksi.

Oman nuoruuteni sänkytarinat eivät muistu mieleen kuultavina, vaivattomina ja kepeästi liitelevinä intohimoisina ja viivyttelevinäkin kuvina. Enemmän ne ovat ahnasta, lujasta tarpeesta nousevaa hikistä ja vähän pakkomielteistäkin hinkkaamista. Niissä on paljon läheisyyttä ja ihoa, sylissä pitelemistä ja suukottelemista etukäteen ja jälkikäteen, mutta varsinainen toiminta ei ehkä olisi ulkopuolista koreografiallaan viehättänyt. Luulen että useampi olisi kavahtanut kuin jäänyt hurmaantuneena katselemaan. Tässä sarjassa seksi kuitenkin viehätti. Siitäkin oli osattu tehdä myyvä tuote.

Mutta sehän on fiktiota, ei sen tarvitskaan olla totta! Niin on, on fiktiota ja saakin olla. Nykykulttuurille on kuitenkin kuvaavaa, että naisia esineellistävästä kuvastosta jaksetaan olla huolissaan, vaikka suurin osa kuvastosta sijoittuu selvästi fiktion puolelle. Myös nuoret ymmärtävät kuvaston kuvitteellisen luonteen. He tietävät, että ruudulla näkyvä ei ole totta. He ovat kasvaneet maailmaan, jossa omakaan kuva somessa ei kerro totuutta. Kuva otetaan luomaan tarinaa eikä paljastamaan. 

Mutta kun toimittajat ja muut arvostelijat nimeävät realistiseksi sarjan, joka on sliipattu ja harkittu viimeisen päälle viehättäväksi ja soljuvaksi, niin silloin osa nuorista saattaa harhautuakin luulemaan, että sarja on toden kuva. Sama ongelma on naistenlehdissä, joissa tavalliset ihmiset eivät näytä tavallisilta ihmisiltä, koska heidät on kaunistettu katsottaviksi.

Ihmettelenkin, miksi tuotteistamisen kritiikki ei yllä Skamin kaltaisiin sarjoihin tai naistenlehtikuvastoon. Usein tartutaan ainoastaan tuotteistamisen muotoihin, jotka ovat ilmeisiä ja tunnistettavia, kun taas psykologiset piilovaikuttajat jätetään huomiotta, vaikka niiden merkitys todellisuuskuvan muokkaajina on kaikkein vahvin.

Se siitä märinästä. Sarja itsessään on helvetin hieno. Silmäilin läpi näyttelijöiden iät enkä voi kuin ihmetellä, kuinka hienovireistä ilmaisua nuorella kaartilla on pystytty luomaan. Lähikuvia on paljon, pitkää dialogia on paljon, mutta kaari kantaa koko ajan. Kasvojen ilmeet ovat uskottavia, äänensävyt ovat uskottavia, puheen illuusio on uskottava. Dialogien pituudesta huolimatta ne ovat kiehtovia, rakentavat sisältöä, draaman kaarta ja ihmistä, henkilöhahmoja. Sarja on hieno nimenomaan tarinana ihmisenä olemisesta.

Monet aikuiset näyttävät suhtautuvan sarjaan nuoruuden muisteluna, menneen uudelleen elämisenä. Jotkut aikuiset asemoivat itsensä sarjan tapahtumien yläpuolelle, esittävät, että he ovat kypsyttyään jättäneet sarjan teemat taakseen. Minä aavistelen tällaista suhtautumistapaa vilpilliseksi.

Lapset ovat vilpittömiä, koska eivät osaa valehdella tai koska valehtelevat niin typerästi, ettei valehtelua voi edes valehteluksi nimittää. Teini-ikäiset ovat vilpittömiä, koska eivät kykene tunteidensa hallintaan ja paljastavat itsensä. Ja heitäkin koskee sama kuin lapsia. Valehtelu on usein näkyvää eikä tunnu siksi raskaalta synniltä. Aikuiset ja erityisesti koulutetut aikuiset sen sijaan ovat kehittyneet valehtelussaan. He ovat oppineet valehtelemaan myös itselleen.

Uskon, että sarja viehättää aikuisia, koska se tarjoaa heille tien päästä hetkeksi eroon aikuisen elämään olennaisesti kuuluvasta identiteettivalehtelusta. Sarja antaa luvan taantua, olla herkkä, irrationaalinen ja kuohuva. Se houkuttelee kurottamaan kohti tunteita ja haaveita ja laskemaan irti tarinasta, jonka varaan aikuinen on elämänsä rakentanut ja jota hän vahvistaa joka päivä ollakseen uskottava itselleen ja uskottava muille.

Sarjan tarina on mahdollisuus jos tätä ei olisi niin mitä -ajatteluun. Jos olisin nuori enkä olisi vielä kirjoittanut tarinaani -ajatteluun. Se ennen kaikkea havahduttaa aikuisen huomaamaan, että minä olen tarina, johon voi lisätä ja josta voi ottaa pois ja jota myös minä itse muokkaan, vaikka samalla olen muiden armoilla muokattavana.

Aikuisen ja teinin elämän ero on tunteiden kiihkeydessä ja vaihtuvuuden nopeudessa. Muita merkittäviä eroja ei ole. Aikuinenkin kykenee tunnekuohuissaan kaatamaan kasatut dominonsa ja järjestelemään ne uudelleen. Vaikka Skam on teinisarja, se on aikuisen elämää. Sarja on kuvattu nuorten maailmassa, mutta samojen teemojen kanssa kahlaavat aikuiset. Jostain syystä aikuisuuteen vain kuuluu pinnan piirtäminen ja sisimmän kätkeminen. Siksi tarvitaan teinisarja, joka harhauttaa aikuisen pintansa läpi kohti paljaampaa.