Mistä aloittaisin?
Mistä tämän blogin aloittaisi? Miksi aloitin tämän kirjoittamisen ja ketä varten?
Tällä hetkellä koen, että tämä on minua varten. Tarvitsen paikan, jonne purkaa anonyymina (ainakin vielä) ajatuksiani ja olisi ihanaa, jos tämä blogi voi auttaa muitakin. Olen nuori, alle kolmekymppinen nainen ja olen ollut parisuhteessa siitä lähtien, kun täytin 15. Saman henkilön kanssa ja onnellinen tästä. Olen ollut urheilullinen, ainakin nuorena olin. Käyn nykyään välillä salilla, kun jaksan. Harvemmin käyn yksin salilla tai liikkumassa, mutta aion tähän tehdä muutoksen.
Mistä kaikki lähti? Olen aina halunnut nuorena lapsia, mutta yhteiskunnan ja ystäväpiirin luomien paineiden vuoksi, en ole niitä ”hankkinut”. Ensin pitää olla koulutus, sitten työ, mahdollisesti naimisissa ja sitten hankitaan kaksi lasta ja omakotitalo. Niimpä niin. Kuitenkin täyttäessäni lähemmäs 24, tajusin, että haluan lapsia ihan oikeasti nuorena. Mies ei ajatukseen lämmennyt, koska hänellä oli ajatus siitä, että kun lapsia halutaan, niitä samantien saadaan sormia napsauttamalla. Lopetin siis pillerit muistaakseni vuonna 2015-2016. Keväällä 2017 aloin ihmettelemään miksi mitään ei tapahdu raskauden suhteen ja mieheni asenne asiaan oli, kun sitten tosissamme alamme yrittämään, lapsia tulee varmasti.
En tiennyt silloin mitään ovulaatioista tai kierron pituuksista, enkä muutenkaan ollut kiinnittänyt siihen kummemmin huomiota, että kiertoni ei koskaan ollut esimerkiksi 28-30 päivää. Välillä meni 28 päivää, välillä meni pari kuukautta. Normaalia ilmeisesti, näin ajattelin. Kuitenkin syksyllä 2017 elokuussa päätin, että varaan ajan lääkäriin. Minulla oli opintojen takia tulossa muutto toiseen kaupunkiin, joten varasin kuitenkin ensin ajan nykyiseen kaupunkiini. Aika meni kuukauden päähän yleislääkärille, joka teki sitten lähetteen alavatsan ultraan. Muistan vieläkin käynnin, joka oli ensinnäkin tuskaa järkyttävän pissahädän vuoksi (jouduin juoda litran vettä tuntia ennen). Lääkäri/terveydenhoitaja kävi läpi alavatsaani ultralaitteella. En ollut käynyt ultrassa koskaan ja Papa-kokeessa varmaan pari vuotta sitten. En käynyt koskaan gynekologilla tarkastuksissa, koska en nähnyt siihen mitään syytä. Lääkäri katsoi alavatsaani ja puhui rakkuloista tms. Kysyin, että mitä ne tarkottavat? Hän muistaakseni vastasi jotain, että mahdollinen PCO kyseessä. ”Tällä puolella näyttäisi olevan yli kymmenen… tällä puolella ei näköjään.. eikun onhan täälläkin yli kymmenen…”. Ultra ei kestänyt kauan ja lähdin kotiin ahdistuneena ja peloissani. Olen nuori, terve enkä ole koskaan kipeänä. Mitä tämä tarkoittaa?
Yleislääkäri teki lähetteen sairaalaan, jossa tehtäisiin jatkotutkimuksia. Kuten aikaisemmin mainitsin, muutin kuitenkin hetkellisesti toiseen kaupunkiin ja jouduin käymään koko tämän saman prosessin siellä uudelleen. Aivan älytöntä! Yleislääkäri ei voinut tehdä enempää, mutta näin sen oli mentävä, koska järjestelmissä ei näe toisen kaupungin tietoja tms. Asia venyi niin pitkälle, että menin omalla kotipaikkakunnallani (eli se mistä alunperin muutin) yliopiston lääkäriin (YTHS). Lääkäri siellä sanoi, että minun tulisi siirtää kirjat takaisin kotikaupunkiin ja koin tämän itsekin parhaimmaksi ratkaisuksi. Näin ollen toisessa kaupungissa käydyt lääkärikuviot olivat turhia.
Mitä tämän jälkeen tapahtui? Tunteja puhelimen ääressä selvittäen, pääsenkö julkiselle vai yksityisen kautta. Mitä teen, milloin, miten? Tunsin olevani yksin. Lapsettomuus on tabu. En puhunut kellekkään asiasta. Edes läheisimmät ystäväni eivät tiedä tästä. Ystäväni eivät halua lapsia nyt eivätkä koskaan. He haluavat uran. Minä en halua. Tällä hetkellä haluan olla äiti, haluan sitä enemmän kuin mitään muuta.
Tässä välissä haluan kertoa, että tunteet ovat menneet laidasta laitaan. Huomaan, että on hetkiä, jolloin en pidä tätä minään. Lapsettomuusko? Helppo nakki! Lääkettä naamaan ja homma on sillä selvä! Katkeruutta? Kyllä, se on tunne mitä tunnen usein ja se tuntuu kamalalta. Tunenn olevani surkea ihminen, joka ei onnistu edes maailman luonnollisimmassa asiassa. Miksi minä? Mistä minua rankaistaan? Mieheni on maailman kiltein ja ihanin ihminen. Miksi hän ansaitsee tällaisen yksilön vierelleen? Miksi joillekin lapsien saanti tapahtuu sormia napsauttamalla. Kaukaisempi tuttuni lopetti pillerit ja tuli seuraavassa kierrossa raskaaksi. Mikä hirveintä, minun olisi pitänyt olla onnellinen, mutta koin katkeruutta. Tämä tuntuu jo hirveältä kirjoittaa näitä sanoja tähän. Vihaan itseäni tämän takia.
Tarina jatkuu. Lääkäri määräsi minulle reseptin clomifenia varten ja käytin kymmeniä tunteja netissä lukemiseen ja olin todella toiveikas. Olin satavarma, että tammikuussa 2018 minä olen raskaana ja suunnittelin jo, että syyskuussa saamme vauvan. Mies myös syksyn aikana ymmärsi asian vakavuuden ja tajusimme, että emme voi ottaa riskiä, että minulle tulee ikää ja myöhemmin yrittäisimme uudelleen. Pelko siitä, ettemme saisi lapsia… mies siis lähti mukaan tähän prosessiin. Kuitenkin tähän päivään mennessä huomaan, että hän ei koe tätä asiaa yhtä raskaasti kuin minä. Tuntuu siltä, että hän ei ymmärrä. Hänellä ei tosin ole lapsien hankkimisessa kiire, joten voi olla, että senkin takia hän ei asiasta murehdi sen enempää.
Olen asian kanssa yksin eikä ole ketään kelle puhua. En pysty keskittymään töihin, enkä opiskeluun. Haluan saada tämän onnistumaan. Olenko masentunut kaikesta tästä stressistä? Ehkä? Stressihän pahentaa asiaa! En voi tälle mitään ja itkettää.
Tammikuu koitti ja ohjeeksi sain syödä clomifenia kierron päivät 5-9. Tunnollisesti söin iltaisin ja ei tullut kummempia vieroitusoireita. Ehkä päänsärkyä, en ole varma johtuiko lääkkeistä? Kierronpäivänä 12 ultraan, siellä näkyi follikkeli! Kierronpäivä 14 koitti. OVULAATIO! Lääkäri ennusti tätä ja sain ovulaatiotikkuihin kaksi viivaa! Onnen tunteet olivat mielettömät. Olin aivan varma, että homma onnistuu. Petipuuhissa olimme lääkärin ohjeistuksen mukaan jo kierron päivästä 10 päivään 20 asti. Varmuudenvuoksi!
Viikko tämän jälkeen, tein jo ensimmäiset testit. Negatiivinen. Ok, ei tässä mitään. Luin paljon palstoja ja blogeja, että pari viikkoa yleensä menee. Pari viikkoa meni ja tunsin pistelyä vatsassa. Tämä tarkoittaa raskautta!
Testi negatiivinen.
Pettymys. Pettymys. Pettymys. Viha. Itku. Pettymys. Suru. Epätoivo.
Soitin joka paikkaan, julkiselle, yksityiselle. Epätoivoinen olo iski ja en pystynyt tammikuussa miettimään mitään muuta. Töistä ja opinnoista ei tullut mitään. Opinnot eivät edenneet myöskään syksyllä tämän takia. Yksityisellä lääkäri kuitenkin lohdutti ja sanoi, että tämä on normaalia. Olo hieman helpotti. Olimme sopineet, että syön clomifenia kp 5-9 yhden tabletin päivässä joka toinen kuukausi. Helmikuussa en siis syönyt lääkettä. Ei ovulaatiota, ei raskautta. Pettymys jälleen.
Maaliskuu. Epätoivo iski ja luin netistä lääkkeestä nimeltä lugesteron. Halusin sitä. Halusin mitä tahansa, jotta tämä selviää. Mies ei osaa lohduttaa, koska edelleen hän ei ehkä ymmärrä asiaa. Moni voisi sanoa, että hän myös kärsii asiasta ja ehkä näin on. Hän on ainakin hyvä peittämään tunteet tähän liittyen. Tunnollisesti hän on petipuuhissa mukana joka kuukausi, kun sanon.
Maaliskuussa otin käyttööni siis clomifenin sekä lugesteronin. Hyvä olo ja vahva usko. Nyt jos ei millään! Hitto vie, kaksi lääkettä, pakko toimia. Lugesteronia otan ovulaation jälkeen. Lääkäri puhui kierron päivästä 15, mutta otan vasta kun ovulaatio on varmasti tullut. Tehtiin kaikki kuten pitää ja täydellisesti ohjeiden mukaan. Raskaustesti negatiivinen. Tunteet: en enää edes tiedä. Vihaan itseäni ja olen pettynyt.
Huhtikuu. KP 1 tuli maaliskuun aikana ja nyt mennään kierron päivässä 14. Ovulaatiota ei tullut ja tosiaan tässä kuussa en syö clomifenia. Vain lugesteronia. Otan muuten sitä aina kymmenen päivää putkeen, kerran päivässä yhden tabletin. En tiedä onko ovulaatiota tulossa. Tuskin. Petipuuhissa aiomme olla kuitenkin koko tämän ajan, kun ovulaation ”pitäisi” olla.
Tämän blogikirjoituksen lopetus.
En tiedä, miten tämä pitää lopettaa? Pyydänkö anteeksi? Kiitänkö lukijoita? Lukeeko tätä edes kukaan, en tiedä. Pahoittelen sekavaa tekstiä, parempaan en pysty. Kirjoitusvirheitä ja ajatusvirheitä varmasti on. Jos siellä ruudun toisella puolella on joku, joka kokee olevansa asian kanssa yksin. Et ole yksin. Vaikka et tunne minua, etkä näe kasvotusten. Et ole asian kanssa yksin.
Kiitos.