Tein pari päivää sitten ensimmäisen blogipostaukseni ja fiilikset ovat olleet sen jälkeen ristiriitaiset. Miksi minun piti julkisesti kirjoittaa asioita? Mitä sain siitä tai tulen ikinä saamaan? Ehkä päällimmäisenä toiveenani on, ettei kukaan joutuisi olemaan asian kanssa yhtä yksin mitä olen ollut ja olen. Ehkä löydän anonyymisti tätä kautta sielunsisaren, joka käy tätä prosessia läpi ja kokee olevansa asian kanssa yksin. Ehkä tämä toimii itselleni myös päiväkirjana. Olen ollut lähivuosina ja varsinkin lähiaikoina todella negatiivinen. Sen ehkä huomaa myös kirjoituksestani. On parempi, että jaan oloani tänne, enkä enää vaivaa läheisiäni. Ehkä tämä myös puhdistaa mieltä, en tiedä.
Yksinäisyys.
Kamalaa. Mitä on yksinäisyys? Voiko ihminen, jolla on läheisiä ystäviä olla yksinäinen? Miltä yksinäisyys tuntuu? Minulla on maailman ihanin mies ja pari ystävää, joita kuitenkaan en näe. Olemme usein yhteydessä puhelimitse, mutta olen viimeiset vuodet ollut melko erakko ja välillä koen ystävien näkemisen työlääksi.Joka kerta kuitenkin kun näen heitä, minulla on erittäin hauskaa. Katson usein kateellisena esimerkiksi Facebookista naisia, jotka touhuavat kaikennäköistä ja ulkoilevat ja menevät ystävien kanssa juomaan lasin viiniä. Joskus toivon olevani kuin he. Minusta on kasvanut nuori, joka on yksinäinen. On ristiriitaista itkeä miehelleni siitä, että olen yksinäinen. Siinähän edessäni on joku, joka on ollut vuosia kanssani ja tukee ylä- ja alamäissä.
On turha jossitella lapsettomuusprosessin kanssa. JOS kuitenkin tekisin jotain toisin, olisin avannut suuni tästä asiasta syksyllä. Viime viikolla kerroin ystävällini, että koen olevani melko väsynyt ja en viihdy nykyisessä työssäni. He antoivat hyviä ideoita elämänlaatuni parantamiseen, mutta monessa kohdassa halusin sanoa, että en voi vaihtaa kuuden kuukauden määräaikaiseen työhön, koska JOS tulisinkin raskaaksi. Jouduin keksimään typeriä tekosyitä ja huomaan ystävieni turhautuvan. Lapsettomuusprosessi on ollut iso tekijä kaiken keskellä. Se on varmasti vaikuttanut mielialaani kaikista asioista eniten ja ystäväni eivät tiedä tästä. Jos tietäisivät, he ehkä voisivat ymmärtää minua paremmin. Kuten aikaisemmin mainitsin, he ovat uraihmisiä. He usein puhuvat siitä, että heidän ”kauhukuvansa” olisi saada ”itkevä kakara” viereen ja täytyisi miettiä jotain muuta kuin itseään. Kuulostaa kamalalta, he kuitenkin ovat hyväsydämmisiä ihmisiä, uskokaa tai älkää. Niillä hetkillä kuitenkin huomaan myötäileväni ja toteavan tyyliin ”niimpä..”. Kunpa vain voisin sanoa, että antaisin mitä vaan, että saisin siihen sen vierelleni sen ”itkevän kakaran”.
Mitä lapsen saaminen minulle merkitsee? Itselläni vanhemmat ovat eronneet. Vanhempani eivät muutenkaan ole olleet mitään mallivanhempia. Kuitenkaan siitä en aio valittaa. Suomessa ja maailmassa on liikaa lapsia, jotka antaisivat mitä vaan siitä, että olisi edes joku läsnä kasvussa. Lapsesta saakka olin aina se, joka leikeissä halusi leikkiä äidin roolia. Muistan pienenä, kun kaverini jopa ärsyyntyi tästä ”miks sun pitää aina olla äiti ja mä oon isä!” 😀 Haluan saada lapsen, jolle tarjoan kaiken mitä en itse saanut. En tarkoita materiaa vaan välittämistä, tukea ja turvaa. Sitä, että lapsi saa kokea mitä on perhe. En ole koskaan kutsunut vanhempiani (jotka eronneet) perheeksi. Perhe, se on unelmani. Minulla olisi oma perhe. Jopa sen kirjoittaminen tuntuu ihanalta. Vastoinkäymisistä huolimatta, uskon saavani perheen joskus. Jos jotain tämä prosessi antaa, niin arvostuksen perhettä ja tulevaa lastani kohtaan.
Viime viikolla tein merkittävän edistysaskeleen elämässäni. Soitin terveyskeskukseen, että olen poikki ja väsynyt ja tarvitsen apua. En tiedä millaista apua, mutta haluan saada apua ja löytää taas itseni. Surullisinta on se, että lääkäri yksityisellä ei ole kertaakaan kysynyt, että mikä on vointini? Haluatko puhua asiasta jollekkin? Prosessi on ollut lähinnä pillerit naamaan ja moikka. Eikö tätä asiaa pidetä tarpeeksi vakavana? Mielestäni tämä on valtava kriisi nuoren naisen elämässä, miksi kukaan ei kysyä kaipaanko tukea tämän käsittelyyn.
En aikaisemmin hakenut apua, koska pelkään, etten saa lasta. Olen ollut siinä uskossa, että jos adoptoi lapsen, taustat tutkitaan. Jos tulee ilmi, että minulla on ollut esimerkiksi väsymystä tai masennusta yms, en voi adoptoida lapsia. Kyllä luit oikein, näin olen ajatellut. En tiedä mitä juuri nyt mietit. Varmaan jotain sen tyyppistä, että ”ei herranjumala…”. True story, näin ajattelin. Enkä edes tiedä, pitääkö tuo väite paikkaansa? Kuitenkin eräs ystäväni, joka kanssa väsymyksestä olen puhunut kiteytti asiaa.. Jos itse en voi hyvin, millaista esimerkkiä se lapsilleni näyttää. Haluanko olla äiti, joka on ahdistunut ja ei voi henkisesti hyvin. En halua. En halua lapsien kokevan sitä, että äitiä ahdistaa ja stressaa kaikki. Oma pääkoppa pitää olla kunnossa tai saada edes parempaan kuntoon.
Toivon kovasti, että jos tämän joku lukee, laittaisi kommenttia. En tarkoita mitään ”hyvä blogi/surkea blogi” vaan haluan saada kommenttia vain, jotta tiedän, että tämän on lukenut joku. Joku joka on ehkä samassa tilanteessa ja käyttää tunteja blogien ja palstojen lukemiseen, kuten itse olen tehnyt. Kysyn nyt sinulta, joka tätä luet. Mitä sinä haluaisit tämän blogin tuovan sinulle? Kun eksyit tähän blogiin, mitä halusit sillä? Halusitko tukea, onnistumistarinoita tai nähdä mahdolisesti, että on muita nuoria, jotka tästä kärsivät? Kerro minulle, mitä eniten odotit tältä tekstiltä ja toivon, että voin sinua auttaa tai tukea.
