Olen viime aikoina pohtinut tuskastuneena naisten miellyttämisen tarvetta. En lakkaa ihmettelemästä naisten iltojen, polttareiden ja mökkireissujen sisältöä hemmottelu- ja kauneushoitoineen sekä passiivisine ylensyönteineen babylankaisissa oloasuissa. Korkeasti koulutetut naiset keskustelevat ruokapöydässä tuntikausia kotiäidin ihanasta arjesta, lasten kasvatuksesta, leivontablogeista, raksaprojekteista ja sisustusmateriaaleista. Missä ovat miesten viikonlopuille ominainen riippumattomuus, draivi ja äksöni, värikuulat, mönkkärit ja motocrossit? Eikö naisilla ole tarvetta näihin?

Ajatus naisten miellyttämisen tarpeesta tulee myös naisten loputtomasta shoppailun himosta, jota media ja tyyliblogit vain lisäävät. Kun trendit näyteikkuinoissa vaihtuvat viikoittain, ei pian ole taaskan mitään päälle pantavaa. Ostoskeskuksista taas on tullut naisten ajanviettopaikkoja, joihin lähdetään rentoutumaan.

Kuinka kaukana lopulta ollaan 50-luvun Kotiliesi-ideologiasta, jolloin naiset kouluttautuivat pitkälle miestä ja lasten kasvatusta varten. Brittiläinen sarja Tulisielu (South Riding, 2011 BBC) kertoo uudismielisestä tyttökoulun rehtorista 1930-luvun Yorkshiressä. Sarja perustuu Winifred Holtbyn aikansa best seller-romaaniin South Riding (1936). Sen päätähden palavana tavoitteena on, että tyttöjen tulee saada kasvaa henkisesti vapaiksi ja nousta siivilleen, ettei heistä tulisi vain köyhiä vaimoja ja äitejä. Silti hän pohtii, olisiko koskaan lähtenyt luomaan uraa, mikäli hänen miehensä ei olisi kaatunut ensimmäisessä maailmansodassa. Teema tuntuu edelleen hämmentävän ajankohtaiselta ja jättää pohtimaan, onko naisille 2010-luvullakin tärkeämpää olla perheenäitejä kuin luoda uraa.

Feministifilosofi Simone de Beauvoir kirjoittaa tähän liittyen osuvasti klassikkoteoksessaan Toinen sukupuoli (1949):

”Naisen haaveet suuntautuvat aivan toisaalle: hän ajattelee ulkonäköään, miestä ja rakkautta suoden vain välttämättömimmän huomion opinnoilleen ja uralleen, joissa menestyminen tosiasiassa edellyttäisi ylimääräistä panostamista. – – Usein ihmetellään, miten helppoa naisen on hylätä musiikki, opintonsa tai ammattinsa, kun hän on löytänyt aviomiehen. Syynä on se, että hän oli alun perinkin sitoutunut hankkeisiinsa liian kevyesti, jotta saisi suurtakaan hyötyä niiden toteuttamisesta.” 

Beauvoirin ajatuksen ajankohtaisuus saa vahvistusta Kari Uusikylän Naislahjakkuus-kirjasta (2008). Siinä akateemikko Pirjo Mäkelä puhuu naisista lääketieteen kentällä:

”Ehkä naisia tulee lääkikseen niin paljon siksikin, että se on perinteinen hoiva-ammatti. Mikä katsotaan feminiiniseksi? Ehkä naislääkärit pelkäävät, että on vähän miehiä, jotka olisivat valmiita hakemaan aviopuolisonsa tutkijoiden joukosta. Pelko on ehkä alitajuista, eikä kukaan kehtaa sanoa sitä ääneen, mutta semmoinen huoli siellä takana usein on.”

Mikäli naisten miellyttämisen halu menee yhä kunnianhimon ja menestymisen edelle, jäävät naisten yhteiskunnalliset saavutukset lasten kasvatusta lukuunottamatta miehiä vähäisemmiksi.