Ladataan...
tähtisumua

Minulla on työttömyyttä takana nyt kolme viikkoa. Kotona oleminen ei suinkaan ole ollut silkkaa hengailua ja hölläilyä; en ota työttömyysviikkojani loman kannalta. Työn hakemisen lomassa olen siivonnut, tavannut ystäviä, hoitanut asioita kuntoon, tehnyt työkeikkaa. Elän siis hyvin aktiivista elämää, enkä suinkaan vain makoile kotona ja odota, että minut haettaisiin täältä töihin.

Mitä ajatuksia työttömyys sinussa herättää? Itse olen nähnyt työttömyyden vaikutuksen elämään jo lapsuudessa. Äitini on koulutuksestaan huolimatta ollut ajoittain pitkiäkin pätkiä työttömänä, joka luonnollisesti vaikutti elämänlaatuumme joissakin määrin. Mielestäni olen kuitenkin saanut hienon mallin tässä elämäntilanteessa toimimiseen! Äitini oli jatkuvasti aktiivinen työnhakija, joka ei antanut työttömyyden lannistaa. Eläminen ja menot oli pakko sovittaa kyseiseen elämäntilanteeseen sopiviksi, joka tarkoitti tietyistä hienouksista luopumista. Nyt äitini on jälleen työelämässä pitkän työttömyysjakson jälkeen, ja siitä on todella kiittäminen hänen omaa aktiivisuuttaan. Tuhansien hakemusten jälkeen vihdoin tärppäsi!

Minä olen erittäin motivoitunut tekemään töitä, mutta töiden hakeminen ei ole helppoa. On osattava myydä itseään, vakuuttaa hakemuksen vastaanottaja muutamalla sanalla omasta pätevyydestään haettuun työhön. Alan vaihtamisen vuoksi asennoiduin työnhakuun varautuneesti: koska kokemusta ei juuri hoitoalan ulkopuolelta löydy, voi työllistyminen ottaa oman aikansa. Myönnän olevani hieman valikoiva työpaikkojen suhteen, sillä en koe olevani sopiva ihan mihin tahansa työhön, mutta tästä huolimatta kohtuullisen syli auki tässä ollaan etsimässä uutta paikkaa.

Tein viime viikolla yhteensä kuusi hakemusta. Jokaisen hakemuksen kirjoitin todellisen kiinnostuksen pohjalta, ja nyt odottelen, mitä tulevan pitää. Unelmatyöpaikkani tällä hetkellä yhdistäisi asiakaspalvelua, tietoteknistä osaamista ja kielitaitoa. Erityisesti englanninkielen käyttäminen osana työskentelyä kiinnostaa minua paljon! Googletan jatkuvasti uusia paikkoja, ja ehkä eniten minua ilahduttaa avoimien työpaikkojen ilmoittaminen sosiaalisessa mediassa: olen bongannut jo kaksi työpaikkaa somen kautta!

Olisi ihana saada vinkkejä työnhakuun, sillä työllistyminen ilman koulutusta on mahdollista, mutta haastavaa. Pohdin asiakaspalvelun lisäksi media-alaa, joten jos jollain on vinkata avoimia työpaikkoja, otan ne kiitollisena vastaan!

Ja loppuun voisin vielä hehkuttaa ammatinvalintapsykologia: jos on vähän kysymysmerkkinä, että mitä tässä voisi tehdä, niin kannattaa käydä kääntymässä sellaisen luona. Itse kävin pariin otteeseen viime talvena, ja olen varaamassa aikaa nyt syksyllekin. Siellä voi tulla mieleen jotain, mitä et ole vielä keksinyt edes harkita!

JANIKA

Ladataan...
tähtisumua

Kävimme Päivä Tukholmassa -risteilyllä, ja törmäsin jälleen erääseen seikkaan, joka kummastutti ja ahdisti minua: täysin vieraat ihmiset ottamassa kuvia heille vieraista lapsista.

Tiedostan, että tästä asiasta ahdistumisen syynä on varmasti osittain se, että olen pidättäytyvä ja vetäytyvä supisuomalainen ihminen. Toisissa kulttuureissa avoimuus ja sosiaalisuus ovat enemmän normeja, lapset ovat räikeämmin näkyvillä ja käsite perheestä voi olla hyvinkin laaja. Somekanavat täyttyvät jopa etäisten sukulaisten kuvista; ”look, this is my cousin’s daughter”.

Joillekin suloiset, tuntemattomat lapset somessa ja kotivideoissa ovat ilmeisesti vain hauska yksityiskohta, mutta entäs me vanhemmat, jotka eivät halua asettaa lastaan mannekiiniksi oudoille ihmisille? Vaikka kuinka pohdin asiaa, en silti osaa ymmärtää ajatusta tällaisen takana. Tukholmassa italialainen, vanha mies kuvasi minua, ystävääni ja lapsiamme videokameralla täysin estottomasti, kunnes huomautimme asiasta hänelle. Puhumattakaan siitä kerrasta, kun Helsingin metrossa täysin tuntematon mies kuvasi Myytä rattaissa istumassa. Ja nämä molemmat kerrat tapahtuivat luvatta, hieman jopa salailevasti. Kuinka monelle aikuisellekaan tulee hyvä olo siitä, että vieras ihminen ottaa kuvan, ja lähtee sitten paikalta? Saati sitten, kun kyseessä on viaton ja (toistaiseksi) puolustuskyvytön lapsi. Näiden ajatusten pohjalta minua suututtaa, että joku ihminen kokee oikeudekseen tallentaa ja jakaa lapseni kasvoja minne tykkää.

Tiedän tämän olevan kova pala minulle, sillä olen erittäin tarkka yksityisyyden säilyttämisestä (mitä nyt pidän julkista blogia). Jaan kasvokuvia vain yleisölle, jonka koen tuntevani tarpeeksi hyvin. Myy kerää herkästi paljon huomiota julkisella paikalla, sillä punatukkaisuus herättää ihmisissä paljon tunteita. Olemme saaneet ihastelevia kommentteja Myyn ensimmäisistä elinviikoista alkaen, ja kommentit kyllä lämmittävät sydäntäni.

Huomionsaamisen varjopuolena on, että sitä voidaan antaa myös väärällä tavalla, epäkunnioittavasti. Lapseni ei ole mikään esittelymalli, josta on sopivaa ilman lupaa nappailla kuvia ja mahdollisesti myös jakaa niitä eteenpäin.

Myyn ollessa parin kuukauden ikäinen, vedimme tiukan linjauksen somen ja valokuvaamisen suhteen: pyysimme lähipiiriltämme ja ystäviltämme, ettei kukaan kuvaisi Myytä tai jakaisi hänen kuviaan ilman lupaa. Jos Myyn kasvot ovat näkyneet jossain julkisesti, kuva on ollut tarkoin harkittu ja meidän molempien siunaama. Tätä pyyntöä kaikki vaikuttavat kunnioittavan, ja olen siitä kovin onnellinen. 

Valitettavasti pyyntö kuitenkin kumpusi muutamasta kokemuksesta, joissa koimme henkilöiden käytöksen epämukavaksi. Esimerkiksi lausahdus ”otin Myystä niin hauskan kuvan ja jaoin sen parille mun Snapchat-kaverille” on jäänyt mieleeni kummittelemaan, sillä koin lapseni joutuneen inhottavan naureskelun kohteeksi ilman kykyä puolustautua sellaiselta. Tuli tarve vetää samat rajat koko lähipiirille, sillä emme itsekään kovin auliisti jaa kuvia Myystä someen.

Toiset vanhemmat eivät välttämättä ole vetäneet näin tiukkoja rajoja näiden asioiden suhteen, tai ahdistu moisesta, ja se on myös ihan okei – nämä ovat jälleen perheiden sisäisiä päätöksiä! Mutta on päätös mikä tahansa, sitä tulee kunnioittaa.

JANIKA

Ladataan...
tähtisumua

”Älä nyt murehdi, tää on sun ensimmäinen raskaus. Menee varmaan yliajallekin, tuut vielä toivomaan, että syntyispä se jo.”

En voi sanoa olleeni erityisen kauhuissani tai yllättynyt, kun heräsin äitiyslomani toisena päivänä pissalle, mutta sängystä noustessani housuni kastuivatkin lapsivedestä. Olo oli enemmänkin ”mitäs mä sanoin” -tyyppinen katkeruus. Lisäksi olin helpottunut siitä, että olimme selvinneet rv35+1 asti (Myy syntyi pari päivää myöhemmin), sillä olin jo viikkoja hokenut synnyttäväni ennenaikaisesti. Viitteitä sellaisesta ei varsinaisesti ollut muutamia supistuksia lukuunottamatta, mutta liekö se sitten oli äidinvaisto tai päätelmä vaikean raskausaikani vaivoista, kuka tietää.

*

”Haluisitko vielä tietää lisää siitä, mitä tarkoittaa, kun lapsi syntyy ennenaikaisesti?”

Synnytyssaliin päästyäni kätilö kertoi meille lyhyesti, mitä voi odottaa, kun lapsi syntyy ennen aikojaan. Vauvojen tarkkailuosasto oli valmis vastaanottamaan pienokaisemme, jos sille olisi tarve.

Myy oli synnyttyään hyvin topakka tapaus: pääsimme vauvojen tarkkailuosaston sijaan yhdessä perhehuoneeseen vieriosastolle. Olin henkisesti valmistautunut nenämahaletkuun ja syömistreeneihin, mutta Myy söi pullosta kuin vanha tekijä. Vieriosastolla päämme yllä roikkui koko ajan musta myrskypilvi: riski vauvojen tarkkailuosastolle joutumisesta oli edelleen olemassa. Myyn verensokerit eivät meinanneet millään korjaantua toivotulle tasolle, ja sen jälkeen Myy hyppäsi sinivalohoidossa useampaan kertaan, sillä bilirubiinitasot nousivat aina hoidon loputtua uudelleen.

”Joko ootte kotona? Tulisin katsomaan vauvaa huomenna!”

Sairaala-aika oli minulle henkisesti haastava, vaikka sain pitää vauvan vieressäni koko ajan. Koin olevani vankina paikassa, josta olisin voinut kenenkään estelemättä kävellä ulos koska tahansa. Oloani ei helpottanut jatkuvat kyselyt kotiutumisemme ajankohdasta lähipiiriltämme; vaikka vietimme osastolla vain viikon, se tuntui todella pitkältä ajalta.

Kotona ja sairaalassa arki iski vasten kasvoja rajusti, sillä juuri mikään ei mennyt niin kuin ajattelin. Olen kirjoittanut mm. äidinrakkaudesta ja vauvaan kiintymisestä sekä imettämisestä blogiin aiemmin. Linkit teksteihin löytyvät sanojen takaa ja koen, että niissäkin keskosuus on pelannut isoa osaa.

”Vauva 8 viikkoa ei hymyile”

Koen välillä, etten kuulu keskosäitien joukkoon, sillä oma lapseni ei ollut vauvojen tarkkailuosastolla. En tiedä, miltä se tuntuu. Minä olen kuitenkin taistellut kotona taisteluita, joiden juuret ovat selkeästi olleet keskosuudessa. Ennen kaikkea meille tuli erittäin tutuksi kalenteri-iän ja korjatun iän ero!

Ensimmäisen kerran tajusin Myyn kehittyvän korjatun iän mukaisesti, kun Facebook-ryhmäni seinä alkoi täyttyä sosiaalisten hymyjen kuvaketjuista. Jopa viikkoja Myyn jälkeen syntyneet vauvat hymyilivät vanhemmilleen kauniisti, mutta itse sain vain haaveilla moisesta. Hymy tuli ajallaan, kuuden viikon korjatussa iässä, mutta se oli vain esimakua siihen, mitä kaikkea pääsisinkään stressaamaan.

Aloin pelätä, että Myy ei koskaan oppisikaan jotain taitoa. Tuntui pahalta, kun Myytä nuorempi lapsi nousi seisomaan tukea vasten, kun omani ei edes osannut ryömiä. Kovan koulun kautta ymmärsin, että kaikki oppivat asioita yksilölliseen tahtiinsa, ja meillä keskosuudellakin oli varmasti näissä asioissa näppinsä pelissä. En esimerkiksi tuolloin huomioinut sitä energian määrää, jonka Myy oli käyttänyt kasvaakseen -2 käyrältä +1,5 käyrälle erittäin pienessä ajassa.

*

Emme osaa sanoa, miksi hän syntyi näin ajoissa.”

Olen miettinyt syitä Myyn keskosuudelle aina välillä. Oliko syynä kenties se, että päivää ennen lapsivesien menoa meinasin kompastua ulkona? Tai se, että olin viimeisen viikon sisään matkustanut useita tunteja autolla? Olisinko voinut tehdä jotain toisin?

Lisäksi pohdin välillä, voiko seuraava lapseni syntyä myös keskosena? Ensi kierroksella mielummin synnyttäisin lapseni täysiaikaisena, mutta mielessä on käynyt, että jos seuraava syntyy vieläkin aiemmin. Toisaalta kaikkea voi pelätä, eikä sairauksia kannata sairastaa etukäteen. Täytyy vain reagoida ajoissa oman voinnin muutoksiin ja esimerkiksi jäädä sairaslomalle kun siltä tuntuu.

Maailma juhlistaa 17. marraskuuta kansainvälistä keskospäivää. On ihanaa, että tuolloin muistetaan niitä kaikista pienimpiä taistelijoita, joilla on jokaisella kova työ kasvaa ja oppia maailman tavoille kohdun ulkopuolella, vaikka siihen ei välttämättä olisi vielä valmiuksia.

Ja voimia sinulle, keskosen äiti tai isä, joka valvoo pienensä vierellä huolesta mykkänä. En halua sanoa, että kyllä se siitä, koska kaikkien kohdalla asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Teet tärkeää työtä kun pidät lähellä, huolehdit, olet läsnä ja pumppaat maitoja. Pieni vauvasi on hauras, mutta älyttömän sitkeä tyyppi!

JANIKA 

Ladataan...

Ladataan...
tähtisumua

Tänään olen hieman epävarma, että uskallanko julkaista mitään, sillä kirjoitan töistä ja itsestäni. Tämä on mielestäni herkkä aihe, sillä yksikin väärin valittu sana voi nostaa kammottavan paskamyrskyn. Ja jos kirjottaa tarpeeksi väärin, voi ehkä miettiä, että saako töitä enää ikinä mistään; onneksi itse en ole niin raflaavan tekstin perässä tässä julkaisussa. Tekstin aihe on minulle henkilökohtaisesti kipeä ja arka, joten sekin jännittää.

***

Lupaan kunniani ja omantuntoni kautta auttaa lähimmäistäni, tervettä ja sairasta, kaikissa niissä toiminnoissa, jotka tähtäävät terveyden säilyttämiseen ja sen saavuttamiseen, ihmisyyttä kunnioittaen, rotuun, uskontoon ja asemaan katsomatta, vaitiolovelvollisuutta unohtamatta.

***

Olin 15-vuotias, kun myönsin, ettei minusta tule näyttelijää. Koen tämän ymmärryksen hetken olleen sellainen, että tajusin vihdoin ihan oikeasti miettiä, mitä haluan tehdä isona työkseni. Uusi visio elämäni suunnasta oli niin voimakas, että hoitoalalle suuntautumisen lisäksi tiesin jopa mille osastolle pyrin valmiina sairaanhoitajana töihin. Voisi sanoa, että tämä on ollut todellinen kutsumus.

En todellakaan marssinut ensimmäisistä pääsykokeista kouluun (joka oli ihan hyvä, kävin vähän kasvamassa muualla ensin), eikä koulumenestys ollut ihan priimaa. Mutta visio ja suunta säilyivät kirkkaina mielessä. Näin jälkiviisaana kaduttaa, että en pitänyt silmiä ollenkaan auki ja tunnustellut todellista osaamistani harjoitteluiden avulla. Ei tullut mieleenkään, että ehkä visiostani ei koskaan tule mitään.

Valmistuin sairaanhoitajaksi melkein neljä vuotta sitten ja hakeuduin töihin osastolle, josta olin vuosia haaveillut. Teininä elämälleni päättämä suunta siis toteutui, mutta vain osittain: päädyin roikuskelemaan suurimmaksi osaksi ajasta työttömänä kotona ja vain haaveilemaan pidemmistä määräaikaisuuksista. Olen hakenut syyllistä tälle tilanteelle kaikkialta aina päätyen lopulta itseeni. Olen miettinyt miksi en kelpaa, miksi en riitä, mikä palanen minusta puuttuu. Näillä ajatuksilla olen murtanut ammatillisen itsevarmuuteni pohjamutiin, ja tuntuu etten voi enää jatkaa hoitoalalla. Tuntuu, ettei minusta ole tähän, kutsumukseeni ja haaveammattiini.

Olen joskus puhunut näistä ajatuksista ääneen työkavereilleni, ja saanut osakseni ihmetystä ja tsemppausta. Viimeksikin eräs ihana totesi angstipuuskahdukseni jälkeen ihmetellen, että en minä ulkopuolisen silmin vaikuta siltä, etten kuuluisi tälle alalle ja tähän työhön. Kaikista epävarmuuksistani huolimatta minä tunnen sen myös: vaikka en ole täydellinen, niin olen kyllä aika hemmetin hyvä siinä, mitä teen.

Nykyisten ajatusten ja aallonpohjalla uiskentelun aiheuttajana ei ole yksinään se, että en koskaan saanut täysin toteutettua suurta haavettani. Siihen vaikuttavat myös edeltävät työpaikkani, joissa olen kokenut olevani idiootti ja riittämätön. Mutta jos ne paikat minulle jotain opettivat, niin arvostamaan ihania työkavereita ja hyvää työtiimiä, jonka olen tänäkin kesänä saanut kokea!

Mutta nyt sanon ääneen sen, mitä olen kypsytellyt kaikessa hiljaisuudessa tässä jo hetkisen: aion vaihtaa alaa. Ainakin toistaiseksi. Haluan hengähtää ja tehdä työtä, jossa jokin pieni virheeni ei välttämättä maksa ihmisen elämää tai terveyttä. Ei sillä, että olisi tähänkään mennessä maksanut, mutta tällä alalla riski on olemassa ja aika korkea.

Tämän ajatuksen voimalla olen jaksanut eteenpäin ja odottanut syksyä kuin kuuta nousevaa. Omasta unelmasta irroittaminen ottaa kipeää, mutta viime kesään verrattuna minulla on suunta eteenpäin! Ja taakse jää monta ihmiskohtaloa, rakasta omapotilasta ja huikeaa kokemusta.

Näin on hyvä.

JANIKA

Ladataan...

Ladataan...
tähtisumua

Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, mutta meillä fanitetaan Muumeja koko perheen voimin! Siksi päätimme, että lähdemme Myyn kanssa huvipuistolaitteiden sijaan tutustumaan Naantalin Muumimaailmaan.

Maanantaina klo 7 otimme suunnan kohti aurinkoista Naantalia. Halusimme lähteä ajoissa, sillä tiesimme, että reissuun kuluisi koko päivä. Halusimme myös saada automme ilmaiselle parkkipaikalle Kuparivuoren koulun lähelle. Vaikka 10 euroa maksavasta Muumiparkista olisi ollut ilmainen kuljetus Muumimaailman porttien lähelle, ei pieni kävelylenkki Naantalin vanhan kaupungin läpi haitannut ollenkaan.

Emme olleet aiemmin vierailleet Muumimaailmassa, joten emme täysin tienneet, mitä odottaa. Olimme paikalla jo ensimmäisten aukiolominuuttien aikana, ja jo silloin liikkeellä oli paljon väkeä. Se ei kuitenkaan meitä haitannut, sillä ihmiset jakautuivat hyvin pitkin aluetta.

Emme kiirehtineet varsinaiseen kohteeseen, vaan jumiuduimme heti maalauspisteen luo sisäänpääsyn läheisyyteen. Pisteessä sai valita itse hahmon ja mihin maalauksen ottaa: Myy valitsi yllätykseksemme Drontti Edvardin! Hyvin keskittyneesti hän seurasi, kun taitava työntekijä maalasi käteen kuvan. Valitettavasti iltapäivään mennessä Drontti Edvard näytti enemmän sinipunaiselta väriläiskältä, sillä valtoimenaan virtaava hiki sai kuvan maalin sotkeutumaan.

Tämän jälkeen koitti se hetki, jonka olisin halunnut purkittaa ja katsoa miljoona kertaa uudelleen. Pienen mäennyppylän takaa paljastui Muumitalo! Myyn reaktio oli liikuttava, kun hän näki telkkarista tutun sinisen talon seisovan ihka oikeana edessään! Sinne oli pakko päästä välittömästi, ja tutkimmekin jokaisen kolon talon sisällä hyvin tarkkaan. Talossa oli kaikki juuri viimeisen päälle laitettu, mutta tiettyjä mukavuuksia sieltä puuttui: Muumipappa oli jättänyt ilmastoinnin rakentamatta ja yläkerroksissa lämmöt hipoivat varmasti 35 astetta!

Muumitaloa kolutessamme olivat Muumit ilmestyneet pihamaalle. Myy hihkui innoissaan nähdessään hahmot talon ikkunasta, mutta tosipaikan tullen Muumit olivat Myyn mielestä hemmetin kammottavia! Ainoastaan Tiuhti ja Viuhti saivat söpöydellään Myyltä hieman varovaista huomiota, mutta Muumihahmojen ohi ei ilman sylikyytiä päästy.

Kaiken kaikkiaan Muumimaailmassa oli älyttömän paljon nähtävää ja tehtävää. Tove Jansson oli vaatinut, ettei saarelle tulisi yhtäkään huvilaitetta, ja siitä on onneksi pidetty kiinni. Saaren taianomaisuus vei mennessään, eikä ollut yhtään vuoristoratoja ikävä. Vietimme alueella viitisen tuntia joka kolkan koluten! Aikaa olisi varmasti kulunut enemmänkin eri tapahtumissa ja esityksissä, mutta Myytä ei kiinnostanut osallistua niihin, joten näimme parhaaksi pysyä liikkeessä.

Kävimme päivän aikana myös testaamassa Muumimamman keittiön kotiruokabuffetin. Tarjolla oli paljon aikuisille ja lapsille suunnattua ruokaa. En ottanut nälissäni kuvaa annoksestani, mutta ruokailun päätteeksi oli pakko napata kuva Neiti Nirson (aka Neiti Kesäpaasto) lautasesta. Olin lastannut lautaselle aika paljon ruokaa, sillä tiesin, että minä tai Muru syötäisiin se kuitenkin lopulta tyhjäksi. Sen sijaan Myy yllätti ja veti melkein koko lautasellisen ruokaa! Mielestäni buffetin antimet olivat nappivalinta lapsia ajatellen, eikä aikuistenkaan ruoassa ollut moittimista!

Illalla kotiuduimme onnellisina tuliaisten kera. Mukaan tarttui pieni leikkivene, Muumi-tatuointeja, huulirasvaa ja tikkari. Lisäksi ihastuin Martinexin Pikku Myy -tunikaan tulenpalavasti, ja Muru sääli minun ihastustani niin, että päätti ostaa tunikan Myylle! Hieman malttamattomana odotan vähän viileämpiä ilmoja, jotta Myy saa sen päälleen.

Kaiken kaikkiaan reissu oli erittäin onnistunut. Muumimaailmassa saa ajan lentämään siivillä myös ilman esityksiä. Mutta sen lisäksi, että aika kuluu, niin kuluu myös raha: peruslippu maksaa 28€ jopa yli 2-vuotiaalta lapselta. Tähän kun laskee lisäksi vaikka Muumiparkissa pysäköinnin, niin ei meinaa 100€ kolmen hengen perheelle riittää. Puhumattakaan Muumimaailman peleistä, syömisistä ja tuliaisista, joihin uppoaa oma siivunsa.

Suosittelen lämpimästi jäämään yöksi Naantaliin ja piipahtamaan Muumimaailmassa toisenakin päivänä. Myös kaupungin puolella tuntui olevan jos jonkinmoista nähtävää ja puotia. Naantali todella vakuutti meidät kauneudellaan, sinne on ehkä pakko palata vielä joskus uudelleen!

JANIKA

Ladataan...

Pages