Tämä teksti saattaa ahdistaa joitakin lukijoita, sillä käsittelen tekstissä ensihetkiä kuolleen ihmisen lähiomaisena. Toivon, että joku löytää tekstistä lohtua tai rohkaisua, mutta ennen kaikkea tämä on minun yksilöllinen kokemukseni, eikä sitä voi verrata kenenkään muun kokemuseen aiheesta.

Vuosi 2018 päättyi odottavissa, mutta myös haikeissa tunnelmissa. Sain uuden vuoden aattona tietää, että vaarini oli nukkunut pois. Surutyötä on ollut jotenkin erilaista nyt käydä läpi, sillä samalla käsittelen iskän kuoleman vuosipäivän lähestymisen mukanaan tuomia tunnelmia ja muistoja. Vaarin ja iskän kuolemalla oli melkein tasan kolme vuotta eroa, ja pian laskemme vaarin samaan hautaan, mihin aikoinaan iskänkin uurna laitettiin.

Vaarin kuoleman myötä ensimmäinen ajatukseni oli, että pitää päättää, menenkö vielä jättämään ns. viimeiset hyvästit sairaalalle tai kappeliin. En oikeastaan kauaakaan miettinyt asiaa, sillä koen aavistaneeni viime kertaisen tapaamiseni vaarin kanssa jäävän viimeiseksi. Hyvästelin hänet mielessäni jo silloin, vaikka varsinaisia viitteitä kuolemasta ei vielä ollut.

Iskää lukuunottamatta, en ole käynyt katsomassa yhtäkään läheistäni kuoleman jälkeen. Pohdiskelin syitä tälle vaarin poismenon myötä ja halusin myös kirjoittaa mietteistäni tänne blogiin. Jokaiselle kokemus on tietysti yksilöllinen, joten en voi kertoa, miten jonkun toisen kohdalla tilanne tulee sujumaan. Sille ei ikinä ole mitään oikeaa vastausta.

Sairaanhoitajana olen ollut kuolemisen ja kuoleman kanssa tekemisissä saattohoidosta vainajan laittoon asti useampaan otteeseen. Koen, että ammattini kautta suhteeni kuolemaan on hyväksyvämpi ja avoimempi, vaikka myös pelokas. Olen ollut pitkään sitä mieltä, että jos tarjotaan mahdollisuus käydä katsomassa kuollutta läheistä, se kannattaa tehdä. Jotkut jopa auttavat laittamaan ja pesemään vainajan, jota suosittelen myös kokemuksena niille, jotka vähänkään tahtovat niin tehdä. Tietysti kaikki nämä on tehtävä omia voimavaroja ja tahtoa kuunnellen.

Muihin menehtyneisiin läheisiini verrattuna iskän kuolema oli täysin erilainen kokemus. Olin henkisesti valmistautunut olemaan iskän vierellä kuoleman hetkellä tukemassa, mutta lopulta iskä ehti menehtyä ennen kuin ehdin paikalle. Kun sain ilmoituksen kuolemasta, lähdin välittömästi parin tunnin ajomatkan päähän vain nähdäkseni iskän. Muru ajoi koko matkan ja tuli mukaani huoneeseen, jossa iskä oli viimeiset hetkensä viettänyt.

Viimeinen hetki sairaalassa on muisto, jota vaalin lopun elämääni. Olen äärettömän tyytyväinen siihen, että pääsin paikalle. Huone oli viileä ja hiljainen, mutta tunnelma ei ollut millään tavalla painostava. Pyysin melkein heti hoitajaa riisumaan lakanan ja muut peitteet iskän kasvojen ja ylävartalon päältä. Minua ei pelottanut, oksettanut tai edes itkettänyt. Tilassa ja tilanteessa vallitsi sanoinkuvaamaton rauha, jollaista en ole kenenkään elävän kanssa saavuttanut. Ei ole enää kipua, huolta, murhetta. Ei ole kiire mihinkään. Ruumis näytti ja vaikutti vielä iskältä;  kuin hän olisi vain nukkunut rauhallisesti pedillä. Juttelin iskälle muutamia lauseita, koitin painaa mieleeni hänen ihossaan olevia tatuointeja ja kiitin häntä miljoonasti hiljaa mielessäni. Sitten keräsimme tavarat, vilkaisin iskää viimeisen kerran ja lähdimme. Itku tuli osastolta poistuessa, mutta siinä itkussa oli mukana loputonta helpotusta siitä, ettei iskän tarvinnut enää kärsiä.

Jotkut miettivät, että miten voi valmistautua kuolleen ihmisen näkemiseen. Suoraan sanottuna ei varmaan mitenkään, koska lopulta tunteet ja ajatukset voivat olla ihan mitä vain tilanteen koittaessa. Itselläni ensimmäisenä kuolleen ihmisen nähdessä tulee ahdistus siitä, ettei kyseinen ihminen enää hengitä. Saattaa kuulostaa jopa hupsulta, mutta koen tämän ahdistuksen ihan fyysisenä puristuksena rintakehässä; ihan kuin kehoni hämmentyisi siitä, ettei toinen ihminen tee liikettä, joka pitää meidät elossa tässä maailmassa.

Haluan vielä loppuun mainita muutaman hajanaisen ajatuksen surutyön tekemisestä ja havainnoistani sen suhteen. Surutyöstä voisi kirjoittaa vaikka oman tekstinsä, mutta en välttämättä halua pohtia kuolemaa blogissani tämän enempää.

Ensimmäinen ajatukseni liittyy asiaan, jota kadun iskän kuolemaan liittyvistä asioista eniten. Sain mahdollisuuden käydä katsomassa iskän ruumista uudelleen 1,5 viikkoa kuoleman jälkeen. Olin jo päättänyt, etten mene katsomaan iskää, sillä olin täysin tyytyväinen ylläkuvailemaani hetkeen sairaalassa. Uteliaisuus voitti, sillä halusin nähdä, kuinka puku oltiin saatu iskän päälle. Näky oli jokseenkin karu, ja henkisesti traumatisoiduin tilanteen aiheuttamien ajatusten ja tunteiden takia niin, että kärsin painajaisista vielä kuukausia iskän kuoleman jälkeenkin. Ja näin kolme vuotta myöhemminkin voin palata tähän hetkeen hyvin vahvoilla mielikuvilla höystettynä. Täten neuvonkin, että jos koet olevasi tyytyväinen tapaan, jolla olet jäähyväiset jättänyt, hyväksy se. Vedä rajat, sillä sinun surusi on juuri sinun omasi. Ruumista ei ole pakko käydä katsomassa tai sitten sitä voi käydä katsomassa useampaan kertaan. Kuuntele tarpeitasi, sillä se päällimmäisin ajatus on yleensä se aidoin. Itse toimin juuri ensimmäisen ajatukseni vastaisesti, eikä olisi kannattanut.

Suruprosessissa minua yllätti myös vahvat itsesyytökset, jotka putkahtivat pintaan pian iskän kuoleman jälkeen. En enää muista, mistä kaikesta koin iskän viimeisten hetkien ja kuoleman suhteen syyllisyyttä, mutta tunteet olivat todella voimakkaita. Olen sittemmin kuullut muidenkin kärsineen näistä ajatuksista läheisten kuolemia käsitellessä. Lohduttavaa on, että minulla ajatukset ovat jo aikoja sitten helpottaneet ja väistyneet. Lakkasin syyllistämästä itseäni asioista, sillä en ole kaikkivoipa, ja luotan siihen, että ammattilaiset hoitivat työnsä erinomaisesti omaa läheistäni hoitaessa.

Viimeinen ajatus aiheeseen on ehdottomasti erilaisten tunteiden hyväksyminen prosessin kuluessa. Ei kannata kokea syyllisyyttä siitä, ettet riudu surusta, eikä kannata säikähtää, jos koet myös positiivisia tunteita. Ilon ja helpotuksen tunteet eivät mielestäni ole epäkunnioittavia vainajaa tai tilannetta kohtaan, sillä välillä jonkun ihmisen kuolema voi olla suuri helpotus niin henkilölle itselle kuin myös lähipiirille. Surutyö etenee, kun tunnistaa itsessään erilaiset tunteet ja käsittelee ne sellaisina, kun ne ovat.

Minun viime vuosien suruihin on liittynyt suurta rauhan ja eteenpäin kulkemisen tunnetta kaiken sen negatiivisen ja vaikean ohella. Tälläkin hetkellä käyn läpi surutyötä, jonka käsittelyä sävyttää mm. helpotus ja hyväksyntä, mutta myös alakulo ja huoli mummusta. 

Päivä kerrallaan, niin sitä sanotaan. Itketään, kun itkettää. Ja sama pätee nauruun!

JANIKA