Tämä on vaikea ja arka aihe kirjottaa. Korvikkeen ja tissimaidon vastakkainasettelu kärjistyy välillä erittäin voimakkaasti, ja itse taitelen usein siinä keskellä. En tahdo korostaa toisen asian tärkeyttä ja väheksyä toisen, sillä itselleni prioriteettina on vain se, että lapsi tulee ravituksi. Mietin, että helpoiten lähestyn aihetta avaamalla meidän imetysmatkaamme.

Ennen kuin lapseni syntyi, keskustelin neuvolassa imetyksen tärkeydestä. Totesin, etten halua ottaa aiheesta itselleni mörköä: se joko toimii tai ei. Myy syntyi, tarvitsi paljon lisämaitoa, köllötteli valohoidossa, ei päässyt ihokontaktiin, ei jaksanut syödä rinnasta. Minun kontaktini oli rintapumppu. Pää oli jumissa koko tilanteen yllätyksellisyydestä, sillä vaikka olinkin synkkänä ennustanut synnyttäväni ajoissa, en ollut osannut odottaa syliini kirjaimellisesti keskosta. Vaikka ennenaikaisuuden suhteen pääsimme vähällä, otimme kyllä siitä myös osumaa.

Kun pääsimme sairaalasta kotiin, en imettänyt ollenkaan. Se oli vaikeaa, minua ahdisti suorastaan koko lapsi. Kuitenkin jo seuraavana päivänä totesin muiden äitien tsemppaamana, että haluan vielä yrittää. Ja me todentotta päädyimme totaalisesta nollatilanteesta osaimetykselle! Olin äärettömän tyytyväinen minuun ja vauvaan, sillä olin jo vähän luovuttanut koko jutun suhteen. Seuraava palkinto koitti lasketun ajan tienoilla, kun pääsimme rintakumista eroon. Ja isoin palkinto oli ne imetyshetket, kun olimme iho vasten ihoa sohvalla ja vauva söi tissiä silmät suurina tapittaen.

Mitä enemmän tissihetkiä tuli, sitä tärkeämmäksi imetys päässäni muodostui. Aloin kokea pettymyksen tunteita imetystaipaleemme alkua koskien, sekä siksi, että en kyennyt täysimetykseen. Hain aktiivisesti tukea ja neuvoja, mutta asiat eivät edenneet. Imetystaipaleemme päättyikin, kun Myy oli 4kk ikäinen.

Pettymys oli aivan valtaisa! Monta kuukautta tämänkin jälkeen katsoin imetyskuvia ja itkin ikävää. Olisin niin halunnut vielä istua sohvannurkkaan, ja iskeä nännin ynisevän Myyn suuhun.

Tällaisina hetkinä, kun imetystä korostetaan, koen kovin ristiriitaisia tunteita. Joka kerta käsittelen mielessäni pettymyksentunteeni ja meidän imetystaipaleemme alusta loppuun. Mutta pettymyksestä huolimatta olen ehdottomasti imetyksen puolestapuhuja, sekä tuen täydestä sydämestäni julki-imetystä ja tisseihin liittyvien tabujen poistamista. Suhtaudun esimerkiksi taaperoimettäjiin hyväntahtoisen kateuden sekaisella ihailulla, koska tie siihen pisteeseen ei varmasti kellekään ole ollut pelkkää vaaleanpunaista hattaraa!

Meidän arkemme näytti pitkään tältä, pullorumbalta. Olen käsitellyt pettymystäni antamalla itselleni palkintoja onnistuneista jutuista ja myöntämällä tosiasiat. En koe syyllisyyttä korvikkeen antamisesta tai tuttipulloista, sillä niiden ansiosta lapseni on saanut kasvaa ja kehittyä sellaiseksi, kun nyt on. Saimme kokea imetystaivalta kuitenkin, vaikka hetken näytti siltä, että se kokemus jää meiltä väliin. Ja kuinka paljon olen oppinut tulevaa varten! Jos meille vielä toinen lapsi annetaan, olen miljoona kertaa viisaampi, kuin Myyn kohdalla. Osaan välttää tietyt sudenkuopat, ja vaikka varmasti putoan uusiin, tiedän sen kuuluvan asiaan. Ehkä minustakin vielä joskus tulee taaperoimettäjä?

Kaikenkaikkiaan haluan sanoa, että juhlikaa imetystaipaleitanne, olivat ne kestoltaan minkälaisia vain!

Ja ennen kaikkea arvostetaan kaikkia vanhempia, jotka hoitavat lastaan omaan tilanteeseensa sopivalla tavalla. Pääasia on, että lapsi saa tarpeekseen ravintoa, tulee se sitten tissistä tai pullosta. Kaikilla lapsilla ei valitettavasti ole mahdollisuutta riittävään ravitsemukseen ympäri maailman, joten arvostetaan sitä, mitä meillä on.

Hyvää imetysviikkoa ja imetysrauhaa!

– Janika