Kliseiden kilinää

Ihmissuhteet ovat kliseemagneetti. Haaveissa roikkuu kliseitä kuin silloissa rakkauslukkoja. Toisin kuin sillat, haaveet ovat sitkeitä kliseiden painosta huolimatta. Kenties hyvä niin. Minun siltani on jo romahtanut. Niin voi käydä, kun rakkaudettomia vuosia on enemmän kuin minne muisti jaksaa kantaa. Kliseitä olen kyllä kuullut niin paljon, että taidan tuntea jo ne kaikki niin hyvin, etteivät ne oikeastaan enää satuta. Uuvuttavat kyllä. On raskasta haudata yhä uudelleen toiveet elämän jakamisesta jonkun sellaisen kanssa, jolle se toisi iloa, ei häiriötä; nautintoa, ei vain tarpeiden tyydyttämistä. Luulen, että eniten uuvuttaa toisen ihmisen kylmyys. Se hetki, kun odottaa, että olisikohan tuo toinen iloinen minun näkemisestäni, haluaisikohan hän tehdä jotain minun kanssani, voisimmekohan rakentaa jonkin yhteisen jutun. Niin kuin minä haluaisin. Mutta vastaan tulee tyhjyys, poissaolo. Kliseet.

lukot.jpg

 

Eilen kuulin jälleen kerran, miten toinen haluaisi tavata ihmisen, johon rakastuisi. Jonka kanssa asuisi ja haluaisi perustaa perheen. Joskus myöhemmin. Ei tässä elämänvaiheessa. Tämä on vain tapailua, eikä hän ole valmis isäksi. Että sellaista ei ole vielä tullut vastaan. Että eihän tämä minustakaan voi olla sellainen suhde, jossa saataisiin lapsia, vaikka ihan kivaa onkin. Sanoja minun suuhuni. Ei minun sanojani. Haudattavat toiveet juuttuivat kurkkuun. Minä en jaksanut kysyä, miltä sen pitäisi tuntua, miksi sitten tapailla, mikä on se ero ja voiko tapailu muuttua joksikin muuksi. Vastaus olisi kuitenkin ”se jokin”, josta minä en saa kiinni. Seksi, joka on niin kovin kätevästi saatavilla.

Minä olen alkanut miettiä, mitä näiden kliseisten, optimoitujen, hallittujen haaveiden takana oikein on silloin, kun ihminen ei ole koskaan ollut tilanteessa, jossa ne voisivat toteutua. Jotta ne toteutuisivat, hänen itsensä täytyisi myös muuttua ihannekuvaksi itsestään, sellaiseksi, joka antaisi itsestään aikaa, panostaisi, huolehtisi, arvostaisi. Huomaavatko haaveilijat tämän eron nykyisen itsensä ja haavekuvansa välillä? Minun käsitykseni rakkaudesta on se, että rakkaus rakennetaan yhdessä. ”In love WITH”, kuten englanniksi sanotaan. Olemalla yhdessä, jakamalla asioita, rakentamalla yhteisiä asioita, muistoja, elämää vastavuoroisesti. Priorisoimalla toista ihmistä.

En tiedä, kuinka väärässä olen, sillä niin moni mies tuntuu ajattelevan, että rakkaus tipahtaa taivaasta, jostain ulkopuolelta. Jos minä joustan, teen asioita mahdolliseksi, järjestän aikaa, ne otetaan kyllä vastaan annettuina etuina, näppärästi saatavilla, kenties jopa vähättelemällä työtäni, joka mahdollistaa joustamisen, mutta vastavuoroisuutta minä en juurikaan ole kokenut. Pitäisikö sitä sitten vaatia, siitäkö tässä on kyse, avuttomista prinsessoista? Niin monet parisuhteessa olevat naiset ottavat annettuna sen, että miehet hoitavat sen ja tämän ja tuon ja ovat taloudellisessa vastuussa. Minä en ole koskaan pyytänyt sellaista, enkä ole koskaan saanutkaan.

Uusi klisee toki oli, että raskauden pitäisi olla iloinen yllätys, jotta sen voisi ottaa vastaan. Puun takaa tulevat asiat eivät aina ole, jos ne eivät ole haaveiden mukaisia. Sitä seurasi uskomaton kommentti siitä, että emme voi jatkaa tapailua näin, jos päätän pitää yhteisen lapsemme. No shit, Sherlock. Meni lähes vuorokausi ymmärtää, miten älyttömästi se onkaan sanottu. Lapsi, jolle olisin maailman paras äiti, vs. mies, joka heittää minut syrjään paremman löytyessä. Niin-pä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *