Lahja elämältä
Vaihtoehtojen ja optimoinnin maailmassa elämä harvoin heittää noppia niin, että valinta on lopullinen. Peruuttamaton. Elämän mittainen. Ja siinä se on: viiden euron virtsatestin kaksi viivaa. Ei voi palauttaa apteekkiin, ei reklamoida valmistajalle. Otan varmuuden vuoksi kuvan, sillä aivot kieltäytyvät uskomasta silmiä.
Testi lojuu kaksi päivää pyykinpesukoneen päällä. Kaksi viivaa on ja pysyy, vaikka lukuaika oli vain puoli tuntia. Ensimmäiselle kaverille sanon vain, että kuukautiset ovat myöhässä, ettei asia muutu todelliseksi ihan vielä. Kaveri nauraa, että elämä voi yllättää. Illalla tunnustan toiselle kaverille viestillä, että nyt taitaa olla tosi kyseessä. Isälle en kerro vielä, sillä uumoilen, ettei hän halua lasta. Olemme tunteneet vasta pari kuukautta. Minä haluan tehdä päätökseni ensin. Hän päättää, onko mukana vai ei.
Haluanko minä? Olen 37-vuotias, viime vuoden aikana vähitellen hyväksynyt, että pullantuoksuinen perheidylli menee minun kohdaltani ohi. Toisinaan suren, etten minä saanut koskaan kokea odotusta ja äitiyttä, puolison tukea, hengähtää hetkeksi vetovastuusta. Miksi en saanut? Minä en tiedä. Miehet tuntuvat etsivän täydellisyyttä, rakkautta ensi silmäyksellä, sitä oikeaa ja sitä oikeaa hetkeä. Sitä ”jotakin”. Moni ei tiedä, ”haluaako koskaan lapsia”. Minä olen ”hauskaa seuraa” ja ”hyvä sängyssä”. Mutta suhteesta minun kanssani puuttuu ”se jokin”. Ei tyttöystävä-, vaimo- saati äitityyppiä.
Paitsi että kehoni biologia on eri mieltä. Kaksi viivaa yrittämättä, haluamatta, suunnittelematta. Yön unettomina tunteina luen tutkimuksesta, jonka mukaan jopa 80 – 90 prosenttia 38-vuotiaiden naisten hedelmöittyneistä munasoluista menee kesken ennen kuin äiti edes on tietoinen raskaudesta. Kohdussani on siis selviytyjä, joka ei vähempää voisi välittää todennäköisyyksistä ja keskiarvoista. Selvästi tullut minuun. Hämmennykseen sekoittuu toisaalta ylpeyttä siitä, että treenattu kehoni pystyy vielä uhmaamaan ikääni, toisaalta syyllisyyttä siitä, että tämä kävi niin helposti. Toiset suunnittelevat, yrittävät ja saavat lapsettomuushoitoja turhaan.
Mutta en minä vienyt kenenkään nallekarkkeja. Miksi vain parisuhteessa olevat saisivat iloita lapsesta, haluta lasta, surra lapsettomuutta ja yrittää? Helsingin Sanomien lapsettomuudesta kertovan jutun mukaan ”tahattomasti lapsettomat” määritellään niiksi, jotka ovat ”yrittäneet lasta tuloksetta”. Mitä jos ei ole koskaan ollut mahdollisuutta yrittää? Se ryhmä vasta laaja ja heterogeeninen (pun intended) onkin, vaikka hiljainen, kategorisesti vaiennettu. Minun ryhmäni. Paitsi että tässä on mahdollisuuteni.
Minä voin ajatella lasta lahjana elämältä, jonka joko otan vastaan tai en. Leikittelen ajatuksella, että en, ettei minkään tarvitse muuttua, tai ehkä lähtisin ulkomaille, opiskelisin, mutta todellisuudessa kehoni on jo tehnyt päätöksen. Side syntymättömään lapseen muodostuu hyvin äkkiä. Pienet tuntemukset vatsassa, tunteiden kirjo, väsymys. Tietoisuus. Aikaperspektiivi kasvaa nykyhetkestä yhdeksään kuukauteen, kadut täyttyvät vaunuista, aurinkokin paistaa. Tuntematon ja kaikki riskit pelottavat, enkä vielä uskalla antaa ilon tulla. Mutta jos kaikki menee hyvin, meistä kahdesta tulee tiimi. Tiimi Selviytyjät.