Työuupumus osa 3: uupumuksen hoito

Moni saattaisi ajatella, että edellisessä postauksessa mainitut oireet, sekä työterveydessä tehty työuupumuksen todistanut testi johtaisivat jonkinlaisiin hoitotoimenpiteisiin. Minäkin ajattelin. Olin kuullut usealta tutulta ja ystävältä, kuinka hyvin heidän asioitaan oli vastaavassa tilanteessa viety eteenpäin ja kuinka todesta väsymys oli otettu ja siihen oli välittömästi puututtu sairauslomaa ja keskusteluapua tarjoamalla.

Pitkän vetkuttelun ja itseni tsemppailun jälkeen minäkin sitten sain varattua ajan työterveyteen. Testit tehtiin, asioista keskusteltiin niiden oikeilla nimillä ja faktat lyötiin pöytään. Tulos: keskivaikea työuupumus, mutta ei päivääkään sairauslomaa, koska kyseessa ei ole sairaus. Ei kai sitten, minäkin ajattelin ja olin seuraavana aamuna taas kiltisti töissä. Työpsykologille sentään sain ajan, joskin hänen kommenttinsa oli, ettei minulla ole mitään hätää ja että ihan hyvin pärjäilen kevääseen asti. Jos kaikki muut olivat hoitoa ja apua saaneet, minun kohdallani tämän täytyi tarkoittaa, etten oikeasti ole väsynyt. Tämä oli ihan looginen tulkintani tilanteesta, vaikka jossain ihan hiljainen ääni koitti piipittää, etten ole kunnossa.

Työpestiäni oli jo aiemmin jatkettu ja elettiin jo vuoden vaihtumista vuoteen 2016. Minulla oli uusi ihana kollega ja asiat rullailivat periaatteessa ihan mukavasti. Vuosi toi tullessaan kuitenkin niin paljon työn ulkopuolisia yllättäviä haasteita, surua, pelkoa, epätoivoa ja ahdistusta, etten ikinä olisi voinut kuvitellakaan. Nuo kaikki yhdistettynä jo aiemmin alkaneeseen työuupumukseen arvatenkin lisäsivät väsymystilaa entisestään. Töihin meno alkoi tuntua kertakaikkisen mahdottomalta. Huomasin jo toivovani, että joku asia kuten pikkuinen onnettomuus, estäisivät töihin menoni. En oikeasti halunnut, että mitään dramaattista olisi tapahtunut, mutta edes ihan pieni nilkan nyrjähdys tai jotain. Koska kyseessä ei minun kohdallani useiden eri hoitoalan ammattilaisten mielestä kuitenkaan ollut sairaus tai minkäänlaista hoitoa vaativa asia, ei auttanut muu kuin alkaa itse hoitaa itseäni. Kahden vuoden sinnittelyn jälkeen irtisanouduin. Lopulta se ei ollut oikeastaan enää edes päätös tai ratkaisu. Se oli yksi ja ainut asia, mitä kykenin siinä vaiheessa tekemään.

Irtisanoutumisesta alkoi aaltoileva ja kumpuileva, ihmeellinen kausi elämässäni. Siitä alkoi toipuminen.

//Millian