Ikävä

Ikävä on sitten kummallinen asia. Se voi olla lepattavia perhosia vatsassa: heti huomenna nähdään. Se voi olla myös raastavaa päivien laskua: pääsen luoksesi kolmen kuukauden päästä. Voi se olla myös lopullista ja surullista ikävää: emme tapaa enää koskaan. Sitten on vielä eräs tapa ikävöidä, se kaikista riipivin ja tuskaisin: olet vierelläni, mutta et lähelläni.

Asuin kymmenen vuotta sitten töiden takia kuukausia ulkomailla. Kaipasin silloista poikaystävääni niin paljon, ettei siinä ollut mitään järkeä. Voin jatkuvasti fyysisesti pahoin, oksentelinkin. Ikävöin joka sekunti. Tuo aika oli kamalan raskasta. Suomeen palattuani muutimme nopeasti yhteen kotikaupunkiimme ja vuoden kuluttua opintojen perässä pääkaupunkiseudulle. Elämä oli kihelmöivän jännittävää, mutta pikku hiljaa huomasin, että sama riipiviä kaipaus oli jollain tavalla läsnä meissä koko ajan. Miten ihminen, jota rakastaa eniten voi olla ihan kiinni sinussa, mutta samaan aikaan kamalan kaukana?

Suurimpana kysymyksenä, kysymyksenä jota olen pohtinut elämässäni varmasti kaikista eniten, mietin mihin asti minut täytyy ymmärtää. Minkä verran toisen etäisyyttä voi hyväksyä sillä verukkeella, että asiat muuten ovat hyvin? Mikä osa tuosta etäisyydestä on omaa kuvitelmaa ja mikä täyttä totta? Onko toisella edes oikeutta olla parisuhteessa tuollainen? Perkele, haluan ravistaa ja huutaa ja karjua! Ja sitten taas, onko minulla valtuuksia vaatia toista olemaan yhtään enempää omani kuin hän haluaa? Onhan minullakin omat tilani, joita en jaa.

Kierrän näiden kysymysten kehää vuodesta toiseen ja ikäväni kasvaa järjettömiin mittasuhteisiin. On vuosia, että ikävä on kestämätön. Voin jälleen fyysisesti pahoin. Ikävöin joka sekunti. Ikävöin, mutta myös rakastan. Minä rakastan vielä enemmän. Jos ikävää on kasvattanut vuodesta toiseen, on hyvin vaikeaa uskoa, että se voi koskaan hellittää. Kuitenkin samaan aikaan, kun elämäni lähtee luisumaan tasaista tahtia myllyn läpi ja jyrän alle, ikävä alkaa täysin yllättäen helpottaa. Vuosien takainen poikaystäväni on edelleen vierelläni. Eräänä päivänä tajuan, että hän on ihan kiinni minussa ja ihan lähelläkin vielä. Aivan niin lähellä kuin toinen voi ikinä toiselle olla.

Ja silloin muistan, että on sittenkin vielä yksi ikävän muoto. Se on helpottanut ja viimein päättynyt ikävä: näin on hyvä.