Menneiden vuosien pelko

Porskuttelen tätä elämää eteenpäin samalla kaavalla kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ja sitten välillä se iskee, menneiden vuosien pelko. Koko kehossa tuntuu kalvava olo. Olenko käyttänyt nuo vuodet oikein ja hyvin? Olenko menetteänyt jotain, mitä en enää takaisin saa? Sen tiedän ja joudun myöntämään, että kuluneet kaksi vuotta ovat olleet kuin tiheää sumua. Tuossa ajassa on paljon enemmän aukkoja ja poislipuneita mahdollisuuksia kuin aurinkoa. Minusta tuntuu siltä kuin olisin kulkenut nuo vuodet oikeasti laput silmillä ja korvilla.

Harmauteen minut on ajanut aivan varmasti työ, jota arvostan, mutta joka ajaa minut loppuun. Siihen on kuljettanut muutamat raskaat ihmissuhteet, enkä nyt puhu pelkästään parisuhteista. Sitten lapseni. Niin äärimmäisen paljon kuin heitä rakastankin, on heihin liittyvä huoli ja pelot osaltaan sysänneet minua väsymykseen. Minä. Minä itse. Omat valintani, omat heikkouteni ja se millainen satun olemaan, on varmasti ollut kaikista suurin syy sumuun.

Olen ollut kova syyllistämään itseäni noista vuosista, mutta hiljalleen tämän syksyn aikana syyllisyys on alkanut helpottaa. Itseni ja läheisteni kohdalla olen jo melkein saavuttanut rauhan, lasteni osalta en täysin. Nuorimmainen oli kaaoksen alkumetreillä 2-vuotias, esikoinen 5 vuotta. Äärimmäisen tärkeitä vuosia. Kuinka moni lapsiamme ja perhettämme kohdannut huoli ja murhe on sen syytä, että äiti väsyi? Kuinka suurta huolta lapset ovat joutuneet takiani kantamaan? Entä miten pitkälle lastemme elämään nuo ajat voivat vaikuttaa, onko jotain peruuttamatonta tapahtunut?

Lapsi kärttää innokkaasti, äiti, äiti, äiti! Äiti ei jaksa aina katsoa edes silmiin. Lapsi itkee. Äiti ottaa lapsen syliin, mutta ei jaksaisi lohduttaa. Lapsi kertoo hassun jutun. Äiti ei pysty nauramaan. Lapsi oppii, kasvaa ja kehittyy. Äiti ei huomaa puoliakaan.

Lapsi taantuu, alkaa voida huonosti. Äiti vavahtaa hereille. Äiti säikähtää. Kaksi vuotta on kulunut, mennyt jonnekin. Jostain löytyy salaisessa varastossa olleet voimanrippeet.

Menneiden vuosien pelkääminen ei auta, sillä nyt juuri on vain ja ainoastaan tämä tässä oleva upouusi hetki.

// Millian