Uusi alku

Aion paljastaa salaisuuden. Minä pelkään kirjoittamista. Kaihdan valkoista paperia, vieroksun ensimmäistä lausetta. Jos sormenpäistäni irtoaa tekstiä, sen lukeminen vasta kammottavaa onkin. Siitä huolimatta kirjoitan. Olen tehnyt sitä siitä asti, kun täytin kuusi vuotta ja sain elämäni ensimmäisen päiväkirjan. Sen kannessa muuten nökötti palleroinen koiranpentu. Sellainen, joka oli kopioitu aika moneen muuhunkin Tiimarin vihkon kanteen. Koiranpentupäiväkirja on vähin äänin päätynyt pölyttymään muiden vuosien saatossa täyttyneiden kirjasten kanssa jonnekin kaapin perälle. En anna kenenkään lukea juttujani. En anna. Paitsi nyt. Hulluutta, älyttömyyttä, silkkaa ajanhukkaa. Ja kuitenkin siihen on pakottava tarve.

Miksi juuri nyt? Se, että toisen, ehkä tuntemattomankin kirjoittajan, ajatusmaailma kohtaa omani jollain selittämättömällä tavalla, on kiinnostavaa. Se tuntuu ehkä samalta, kuin pieni aalto, jonka reuna yltää kevyesti henkäys henkäykseltä pidemmälle rantahiekkaan. Ajatukset kohtaavat, eivät sekoitu, mutta saavat maailmalle lähetettynä uuden muodon. Pidän siitä. Ja joskus ihmettelen, kuinka toisen kirjoittamaa lukiessa täytyy ravistella ja hieman läpsytellä itseään poskille ihmetyksestä, miten joku on osannut pukea oman tunteen sanoiksi juuri tydellisellä tavalla. Nyt on se hetki, kun haluan lähettää ajatuksistani jotain aaltona poispäin ja vain toivoa, että sen reuna saavuttaa jonkun siellä. Se on ehkä jonkinlainen pieni, uusi alku.

Tällä hetkellä on välillä pohtiva, ei synkistelevä, mutta enimmäkseen ihmettelevä blogi.

Ilmaa keuhkoihin, hitaasti ulos. Nyt mennän, tervetuloa mukaan!