Ei huolen häivää

Huoneessa on taas kerran sellainen mukakotoisasti aseteltu pöytäryhmä mukaleppoisine nojatuleineen. Kättelen, riisun takin, istahdan tuoliin. En oikein tiedä pitäisikö minun olla täällä vai ei, tuntuu kamalan työläälle selittää yhtään mitään.

No, mikä väsyttää? Näin aloittaa psykologi, jostain syystä jollekin asialle myhäilevä viisikymppinen mies. Nauraako se minulle?

Työt väsyttää. Hallinnan puute, ajanpuute, vastuu. Olen hillitty ja hallittu, muotoilen väsymykseni selkeään ja sievään pakettiin helposti lähestyttäväksi kokonaisuudeksi. Kerron rauhallisesti ja järjellisesti omista tuntemuksista ja siitä, mitä suunnitelmia minulla on. Annan itsestäni seesteisen ja ihan tolkullisen kuvan. Ja koko ajan kuuntelen itseäni, enkä tajua miksi suustani tulee ulos jäsenneltyjä ajatuksia, vaikka oikeasti olen haalistumassa olemattomiin.

Kuulostaa siltä, ettei sinulla ole mitään hätää. Eihän tässä ole enää montaa kuukautta kautta jäljellä. Montaa kuukautta. Minulle tuo aika on ihan liian pitkä käsitettäväksi. Tuntuu kuin olisin lähdössä kantamaan rinkallista kiviä hiekkaerämaassa ilman vettä seuraavien kuukausien ajaksi. Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, miten aion selvitä tuosta reissusta. Näyttää siltä, että seuraavalle tapaamiselle ei ole tarvetta, vai mitä. Tämähän on helppoa, joku muu ajattelee puolestani. Ei ole tarvetta jatkokeskusteluille, ei niin. Miksi en vain anna itseni romahtaa ja huutaa, että saattaisipa ollakin. Totta hitossa tarvitsisin nyt pientä lepotaukoa. Oma vätysmäisyys ja saamattomuus tilanteessa kiskaisee minut entistä enemmän lukkoon. Näennäisiloiset kättelyt ja hyvästit.

Ja eikun töihin taas.

//Millian