Peikkoja

Olen vasta viime aikoina herännyt enemmän pohtimaan psykologin (eilinen kirjoitus) minulle esittämää kysymystä, mikä väsyttää.

Toistamattakin on selvää, että minua väsyttää työ ja sen kaoottisuus. Mutta mietitäänpä ihan oikeasti. On fakta, että jotkut toiset silti selviävät samasta hommasta melko lailla kunnialla. Kyllä hekin varmasti väsyvät ajoittain ja harmittelevat ihan samoja epäkohtia kuin minä, mutta eivät kaikki silti ajaudu tähän kuntoon. En voikaan olla ajattelematta, mitä tulevat työpaikkani mahtavat tuoda tullessaan. Entä jos ominaisuudet minussa itsessäni ovat sellaiset, että väsyn seuraavassakin työpaikassa, vaikka ala olisi ihan eri? Entäpä sitten?

Tiedän, että olen ollut itseäni kohtaan melko vaativa ja itsekriittinen pitkän ajan elämästäni. Viime aikoina olen kuitenkin hellittänyt noissa asioissa aivan merkittävästi, enkä tällä hetkellä koe olevani ollenkaan ankara itselleni. Onko kuitenkin niin, että nuo vanhat ajatusmallit ovat vuosien saatossa askel askeleelta vieneet tähän pisteeseen ja vaikuttavat edelleen minussa syvällä?

On ollut aikoja, että minun on ollut todella vaikea antaa itselleni myönteistä palautetta tai olla aidosti tyytyväinen tekemisiini. Aina on voinut parantaa asioita ja tarkastella itseään kriittisessä valossa. Eräs ystäväni totesikin, että itsekriittisyys on peikko, joka ei koskaan saa tarpeekseen jos sen ruokkimista jatkaa. Se on kyllä totta! Ruokinta pitää tajuta lopettaa ajoissa.

Toinen peikko on syyllisyyspeikko. Mikä siinäkin on, että aina pitää olla vähän syyllinen olo jostakin? Taas jäi se asia tekemättä. Olisi pitänyt kommentoida paremmin. Ei olisi pitänyt reagoida tuolla tavoin. Eihän nyt pitäisi väsyttää. Voi, kun on nyt syyllinen olo.

Ja sitten olisi vielä kolmas kaveri edellisille: epäilyspeikko. Enhän nyt minä. Miksi tämä tapahtuu muka minulle? Kuvittelen varmaan kaiken? Taidanpa liioitella.

Siinäpä vasta leppoisa trio selätettäväksi.

//Millian