Kollega, ole ihmisiksi!
Kaikki alkoi siitä, kun astuin uuteen työpaikkaani muutama vuosi sitten. Sain työparikseni henkilön, joka ensi kertaa kätellessämme ei katsonut silmiin, eikä hymyillyt. Ehkä siinä oli jokin tilanne päällä, ajattelin. Ensimmäisinä päivinä pidimme palaverin, jossa toivoin että hän kertoisi omia toiveitaan suhteessa käynnistelyvaiheessa olevaan toimintaamme. Hän ei kertonut mitään. Ehkäpä ajatukset tulevat myöhemmin, tuumasin. Kerroin sitten itse, millaisia suuntaviivoja olin ajatellut. Toiminta saatiin alulle, päivät alkoivat rullailla. Viikot kuluivat. Vieläkään en ollut kuullut hänen toiveitaan, vaikka yritin niitä kaivella. Sen sijaan aloin huomata, että moni sovittu asia jäi tekemättä. Varmaan vain ohimenevää hajamielisyyttä, päättelin. Varovaisista muistutteluista huolimatta asiat eivät hoituneet. Tiiminvetäjänä olin tietyssä vastuussa, eikä asioita voinut vain jättää tekemättä. Niinpä otin yhä enemmän vastuuta kaikenlaisista hommista, hiljalleen myös minulle kuulumattomista. Kerran palattuani lomaviikon jälkeen töihin, sain eräältä asiakkaalta vihaiset valitukset asiasta, jota ei ollut hoidettu ollenkaan kuluneen viikon aikana. Kysyin asiasta työpariltani ja silloin hän sanoi, että eihän hän saa hoitaa mitään. Olin kuin puulla päähän lyöty ja vähän järkyttynyt. Sellaisen kuvanko olin antanut itsestäni. Selitin, että ilman muuta hän saisi ja mielelläänkin vielä! Ehkä tämä oli vain joku väärinkäsitys, huokaisin.
Aikaa kului taas, sama meininki jatkui. Työtehtäviä ei hoidettu, koska minä en kuulemma edelleenkään antanut hänen tehdä töissä mitään. Kirjoitimme hänen toiveestaan paperille pitkän listan asioista, jotka jatkossa olisivat hänen erityisvastuullaan. Vastuut eivät koskaan siirtyneet paperilta käytäntöön. Hommien kasautuminen minulle alkoi uuvuttaa, enkä halunnut enää olla yhtään poissa töistä, koska en koskaan tiennyt, mikä palatessa odotti. Sitten alkoivat myös valheet. Valheet olivat alkuun aika pieniä, mutta koska niitä tuli vähän väliä, ne panivat pääni pyörälle. Epäilin moneen kertaan, että olen varmaan itse kuvitellut kaiken tai ehkä vain liioittelen. Hän jäi kuitenkin usein valheesta itse kiinni jossain vaiheessa.
Koitin selvitellä asioita hänen itsensä kanssa ja lopulta pomolle vuodattaen. Muutosta ei tapahtunut vieläkään. Sinä vuonna jäin reilusti ennen joulua lomalle kauan aikaa sitten varatun lomamatkan takia. Oli eräs asiakkaille hyvin tärkeä asia, joka täytyi saada päätökseen lomalle jäätyäni, eikä auttanut kuin jättää asia työparini hoitoon. Palasin lomalta vain tajutakseni, että kyseinen projekti oli jäänyt tasan siihen pisteeseen kuin se lähtöpäivänäni oli. Siitä oli seurannut asiakkaiden keskuudessa kamalan paljon harmia, tilanne oli asettanut asiakkaat eriarvoiseen asemaan. Ja kuka siitä sai lopulta kuulla, minä tietenkin.
Lopulta saimme mutkikkaaseen tilanteeseen avuksi työnohjausta. Olisi aika kiinnostava katsoa nyt jälkeenpäin vaikka kuvamateraalia noista työnohjauskerroista. Miten ihmeessä ne oikein menivät niin kuin menivät? Kerta kerralta tilanteet olivat enemmän työparini terapointia ja olalle taputtelua ja minun leimaamistani jopa työpaikkakiusaajaksi. Voisinpa väittää, että nuo työnohjauskerrat ovat olleet tähänastisen elämäni ahdistavimpia tilanteita. Mietin niitä pakokauhulla jo viikkoja etukäteen. Niissä ladeltiin suoranaisia valheita minun toiminnastani ja metodeistani kollegana. Ja mikä jälleen kerran turhauttavinta, minä en osannut puolustautua. Olin aivan lukossa ja vain kuuntelin. Jälkikäteen ahdisti niin hemmetisti. Ja on hullua, kuinka ihan vähän aloin jo uskoa niitä juttuja itsessäni. Ehkäpä olenkin muuttunut ihan hirviökollegaksi! Ja jos nyt rehellisiä ollaan, en minä enää jaksanut kuukausien syyttelyn jälkeen olla hänen seurassaan yhtä ystävällinen kuin toisille.
Koitti kevät ja viimeinen työviikkoni ennen kesälomaa. Olin järjestänyt työkavereille kahvihuoneeseen lomallejäämistarjoilut. Ja siinä kahvipöydässä, yhdessä muutaman sekunnin kestävässä hetkessä, työparini romutti huomaamattaan erään tarkoin rakennetun, syvälle menevän ja toimintaammekin vaikuttaneen koko vuoden kestäneen valheen. Se oli samaan aikaan hyvin pelottava, mutta myös vapauttava hetki. Pelottava siksi, että naiivi minä tajusi, että tuollaisia ihmisiä todella voi olla olemassa ja helpottava siksi, että ymmärsin ettei vika ollut minussa. Ei ainakaan kokonaan. Enhän minäkään voinut aivan puhdas pulmunen olla. Jos vietät vuoden ajan työpäivisin keksimäärin 7 tuntia tiiviisti sinua vähättelevän, sinulle valehtelevan ja mykkäkoulua pitävän henkilön kanssa, niin saattaapa olla, että joissain tilanteissa alat olla toista kohtaan tavallista viileämpi. En minäkään nyt loputtomiin veny, enkä kaikkea siedä.
Seuraavana syksynä sain työparikseni hauskan, joustavan, kannustavan, ammattitaitoisen, inhimillisen ja innostuvan työparin. Emme olleet joka asiasta samaa mieltä, joskus näkemyksemme olivat ihan erilaiset, mutta pystyimme keskustelemaan. Emme kasvaneet vuoden aikana sielun sisariksi, mutta annoimme molemmat ammatillisen panoksen tasavertaisina. Niin ja väsymyksestäni huolimatta meillä oli töissä usein hauskaa. Olen arvostanut toimivaa työyhteisöä opiskeluajoista saakka, mutta tämän kokemuksen jälkeen pidän ammattitaitoista kollegaa kultakimpaleena.
//Millian