Kitkeränsuloiset kliseet

Varoitus. Tämän tekstin sisältö saattaa ärsyttää joitakin lukijoita.

”Vaikuedet tekivät minusta vahvemman.” ”Piti käydä pohjalla, että opin arvostamaan, mitä minulla on.” ”Kriisi laittoi elämäni asiat tärkeysjärjestykseen.” Kuulostaako tutulta? Naistenlehdet ja elämäntapaoppaat huutavat näitä moneen kertaan kuultuja lauseita. Minua lausahdukset ovat rassanneet jo pitkään. Mikä kumma siinä on, että niitä toistellaan vuodesta toiseen? Minkä ihmeen takia ihmiset ovat niin sokeita, että vasta suuret mullistukset räväyttävät heidän silmänsä auki, mikseivät ne vain elä? Onko rypemisen kauttaa valaistukseen nouseminen jotenkin tavoittelemisen arvoista ja muodikasta? Näin olen omassa kuplassani pohtinut hyvin kauan. Kunnes. (Tämä on se kohta, jossa monia alkaa ärsyttää, sori.)

Sanoisin, että kuluneet kaksi vuotta ovat vieneet minua kuin pässiä narussa. Todellakin ovat vieneet. Vuosiin on mahtunut niin paljon niin monenlaisia tapahtumia, että tähän listattuna taitaisi loppua palstatila kesken. Olenko draamanhaluinen? En. Kaipaanko shokeeraavia kokemuksia? En. Olenko hakeutumalla hakeutunut vaikeisiin tilanteisiin? En. Ihan on elämä ne tielleni kumonnut. Siinä on vaan yksi mutta. Kukaan ei antanut ohjekirjaa mukana tai kertonut, miten kaikista kokemuksista käytännössä selvitään. Totta on kuitenkin se, että pohjalla on käyty. Vieläpä oikein siellä pohjan syvimmässä kuopassa rypemässä oikein kunnolla. Tapahtuneet asiat ovat pysäyttäneet minut pakkokeinoin. Ne ovat ottaneet minua tiukalla otteella jäsenistä kiinni ja pitäneet visusti paikoillaan siihen asti, että olen herännyt. Silmät ovat levinneet lautasenkokoisiksi. Hetkinen, eikös nämä olleet juuri niitä asioita, mitä muiden stooreissa aiemmin väheksyin? Pikkuhiljalleen valoa kohti haparoidessani on ollut pakko viimein myöntyä. Tuohan on ihan totta. Noinhan se hitto vie menee.

Mutta yhteen en vieläkään suostu. Vaikeudet eivät ole tehneet minusta vahvempaa. Näin se vain on. Olen ollut vahva jo ennen kaikkea tapahtunutta. Vahvuus minussa on vain näyttäytynyt eri lailla tai erilaisissa tilanteissa, mutta synkkien tapahtumien ansiota se ei ole. Se, että ihmisen tulisi kokea jotain järkyttävää tai raakaa tullakseen vahvaksi, on pelottava ja surullinen ajatus. Se, että tuo ajatus jotenkin romantisoidaan ihmisten puheissa ja mediassa, on minusta ihan väärä viesti. Se antaa ikäville tapahtumille liian suuren merkitysen ja vallan ihmisen elämässä. Vaikka odottamattomia asioita tapahtuu (nyt olen sen oppinut), eivät ne saa tehdä minusta sitä mitä olen. Muutun, kasvan ja saan elämääni mustan ja valkoisen tilalle lisää sävyjä, se on varmaa. Mutta kriisit eivät saa minua määrittää. Minä olen jo valmiiksi minä.

Jos on takonut omaan päähänsä kauan sitten jonkin näkemyksen, siitä irtaantuminen voi olla raastavan hankalaa. Siksi on ollut vaikea myöntää itselle ja muille, että näiden vuosien aikana samoja asioita on toteutunut minunkin elämässäni tasaisen varmasti, klise kliseeltä.

Tulevia kitkeränsuloisia aikoja odotellessa,

//Millian