Eloonjäämistemppu
Klo 09.05, kolme puhelua tullut. Äiti ei ikinä soittele tähän aikaan aamusta noin. Jotain on sattunut.
Ensimmäinen ajatus, mikä puhelin kourassa minuun iskee. Ja vaikka kuinka toivon olevani väärässä, en ole. Lyhyitä lauseita ilmeettömällä äänellä. Isälle on sattunut paha onnettomuus. Se on sairaalassa, nukutettuna. En ymmärrä yhtään. Yritän ajatella järjellä, rauhoittelen itseäni. Ehkä tilanne ei ole niin paha kuitenkaan. Puhumme hetken, sitten puhelin suljetaan. Olo on oudon ontto. Päässä humisee ja huomaan, etten tunne mitään. En edes ajattele mitään. Yritän vain ajatella, mitä minun nyt oikein pitäisi ajatella. Mitä tällaisessa tilanteessa kuuluu tehdä tai tuntea? Teenkö jotain? Menenkö jonnekin? En kerro asiaa heti edes miehelleni. En tajua, että niin olisi hyvä tehdä. Hetken päästä alan soitella. Soitan siskolle, soitan veljelle. Eivät he tiedä sen enempää.
Isä on niin huonossa kunnossa, että tavallinen keskussairaalahoito ei riitä, hänet lähdetään kiidättämään Helsinkiin teho-osastolle. Matka onnistuu, hänet viedään pitkään leikkaukseen. Koko päivän odotamme uutisia selviääkö isä vai ei. Ulkona on todella kova pakkanen ja viiltävän kaunis auringonpaiste. Lähden rantaan kävelylle. On kaunista, ihanan näköistä. Kuljen pää humisten polkua pitkin penkille istumaan. Katselen meren jäälle ja toivon. En ole elämässäni koskaan toivonut mitään niin kovasti. Lähetän kaikki energiani ja voimani ja toivoni isälle leikkaussaliin. Tunteja kuuluu, varmasti kahdeksan loputtoman pitkää tuntia menee, sitten puhelin soi. En haluaisi vastata, mutta on pakko. Isä on elossa.
Seuraavana päivänä menemme katsomaan isää. Sisko, veli ja minä. Äiti ei ole vielä kyennyt matkustamaan pitkää matkaa Helsinkiin. Olen huolissani äidin kunnosta. Sairaalan ala-aulassa tapaamme kolmisin, halaamme. Kuljemme pitkän käytävän, toisen pitkän käytävän, jyrisevän potilashissin. Sekoan matkalla suunnista ja olen ihan varma, etten osaa rakennuksesta enää ulos. Ovella meitä käsketään pukeutumaan suoja-asuihin. Tuntuu oudolta, elokuvalta. Pääsemme sisään käytävään, odottelemme. Odotamme aika pitkään. Lopulta joku tulee selostamaan tilannetta. Se kuulostaa kamalalta, mutta en tajua sitä. Veli ei pysty jatkamaan pidemmälle, hän jää käytävään. Sisko ja minä menemme sisään huoneeseen.
Onko tuo isä? Onko tuo isä? Sängyssä makaa mies. Jalat ja kädet on ripustettu roikkumaan katossa kiinni olevaan telineeseen. Ympärillä on niin paljon laitteita, koneita ja letkuja, etten pysty laskemaan niitä. Isä on turvonnut niin omituisen näköiseksi, että tunnistan hänet vaivoin. En pysty itkemään. Huoneessa on kuuma. Siskolleni tulee paha olo, hän menee pois. Minä istun tuolilla isän vieressä, pelottaa koskea, mutta saan luvan. Isä nukkuu syvää unta, mutta melkein huudan, ettei hän saa mennä. Ei vielä! Sisko palaa hetken päästä. Kerromme isälle, että ulkona on kova pakkanen. Yritämme jutella normaalisti. Lähdemme osastolta ja menemme läheiseen kahvilaan. Kukaan täällä olevista ei tiedä, mitä juuri näimme. Se tuntuu oudolta.
Seuraavana päivänä soitan sairaalaan. Haluan tiedon. Kuoleeko isä? Tilanne on kriittinen. Tilanne on paha, isää ei enää elvytetä jos sydän pettää. Toivoa kuulemma on, vielä hoidetaan täysillä. Mutta ei elvytetä. Ei elvytetä…
Tulee päiviä, tulee uusia tuntikausien leikkauksia, joita jännittää. Tulee vierailuja. Raskaita käyntejä, huonoja uutisia ja pieniä toivonpilkahduksia. Käsidesin hajua, suojavaatteiden kahinaa. Kaikkea kannattelee hoitajien uskomaton toiveikkuus ja ammattitaito. Olen ihan varma, että he ovat taikureita, enkeleitä tai ihan mitä vain satumaailman olentoja. Niin ihmeellisiä asioita he saavat aikaan. Kuuntelemme taas uusia raportteja ja suunnitelmia. Ihmettelemme, pelkäämme ja toivomme.
Kuluu kuukausi, isä nukkuu vieläkin. Pienen pieniä hetkiä hän on hoitajien mukaan käynyt pinnalla. Eräänä päivänä näemme hänet ensimmäisen kerran itsekin silmät auki. Isä ei puhu tai ota kontaktia, mutta hetki on meille tärkeä. Pieniä edistysaskeleita ja jälleen takapakkia. Toivomme ja petymme. Pidätämme hengitystä viikkokausia. Joka ikinen puhelimen pirinä saa minut lamaantumaan. En haluaisi vastata, pelottaa. Aikaa kuluu.
Sitten, eräänä päivänä hoitaja toteaa, että kyllä mies henkiin jää. Ilo ja helpotus valtaa minut. Kyllä isä eloon jää! Vaikka olen pelännyt, olen uskonut. Koko ajan olen hokenut itselleni mieheni lausumaa rujon totuudenmukaista voimalausetta. Niin kauan kuin hän ei ole kuollut, niin hän ei ole kuollut. Niin yksinkertaisen totta. Hiljalleen alamme uskoa tuohon kaikki ja kuukausien kuntoutuminen voi varovasti alkaa.
Tänään on se päivä, kun onnettomuudesta on tasan vuosi. Isä on elossa ja voimissaan, enkä vieläkään tajua, kuinka hän sen eloonjäämisen oikein teki.
//Millian