Ope on vähän väsynyt

Hesari julkaisi tänään jutun liittyen jo jonkin aikaa velloneeseen keskusteluun varhaiskasvatuksen äärimmilleen viedystä tilanteesta. Artikkelissa toinen toistaan väsyneemmät varhaiskasvatuksen ammattilaiset kertovat karuin sanoin, mitä arki päiväkodissa todella tarkoittaa. Se ei ole vain yliäyräidensä täytettyjä lapsiryhmiä tai sijaisten puutetta, vaan suoranaista riistoa. Lapsille ei ole varaa hankkia edes ehjiä leluja rikki menneiden tilalle. Jutussa ääneen pääsevät onneksi myös asiakkaat. Osa vanhemmista kiittelee varhaiskasvatuksen henkilöstöä hyvästä ja laadukkaasta hoidosta, mutta pyyhkeitäkin annetaan.

Itse vanhempana olen todella kiitollinen, että perheemme on saanut olla upean päiväkodin asiakas jo lähes seitsemän vuoden ajan. Meidät on vuosien varrella kohdattu aina arvostavasti ja keskustelevassa hengessä. Molemmat lapsemme on otettu huomioon ryhmän jäsenenä, mutta myös riittävän yksilöllisesti, heistä on pidetty hyvää huolta. Erilaisista hienovireisistä tilanteista on läpi vuosien käynyt ilmi aito lapsista välittäminen ja lämpö. Lapsemme ovat jääneet aamuisin päiväkotiin hyvillä mielin lähes poikkeuksetta. Osa lastentarhanopettajista ja hoitajista on kulkenut lastemme rinnalla kaikki nämä seitsemän vuotta, ja luonnollisesti heihin on muodostunut erityisen hyvä suhde. Kommunikointi lasten asioista on puolin ja toisin avointa ja kunnioittavaa. Kuluneina kuukausina olemme keskustelleet paljon myös muusta kuin suoranaisesti lapsista. Viime vuoden aikana koin, että lastemme opettajan oli hyvä tietää tärkeimmistä elämäämme riepottelevista asioista, koska ne vaikuttivat suoraan myös lasten olemiseen ja elämään. Lastentarhanopettaja kuunteli ja myötäeli ja toisinaan myös rohkeasti kysäisi esimerkiksi, miten isäni jaksaa. Se tuntui silloin todella hyvältä. Jotenkin päiväkodin tutun turvallisena toistuvat rutiinit toivat tolkkua, ei vain lasten arkeen, vaan myös meille vanhemmille. Jokin asia sentään pysyi järjellisenä ja selkeänä kaikkien kontrolloimattomien tapahtumien keskellä. Pitkän kesälomamme jälkeen samainen opettaja huudahti lämpimästi, että näytän tosi hyvältä ja levänneeltä. Se tuntui siinä hetkessä kuin lämpimältä halaukselta. Jotenkin tuo lausahdus kokosi yhteen sen, että pahimmista vaikeuksista on viimein päästy voiton puolelle. Ja on ihan niitä oikeitakin lämpimiä halauksia vuosien varrella annettu ja saatu.

Jos näkökulmani varhaiskasvatukseen olisi ainoastaan tällainen idyllisen ihana, ihmettelisin varmaan silmät pyöreinä nyt käynnissä olevaa keskustelua ja opettajien väsymystä. Varmaan kummastelisin, mistä niin kurjia päiväkoteja edes löytyy. Valitettavasti en kuitenkaan voi tuudittautua pelkästään tähän yksittäiseen vanhemman kokemukseeni. Lastentarhanopettajana minulla on myös se väsyneen varhaiskasvatuksen ammattilaisen näkökulma. Tunnistan omat ammatilliset ajatukseni ja kokemukseni useimmista tänä aamuna lukemistani kommenteista ja se on surullista. Minua karmii erityisesti erään henkilön kommentti, jossa hän toteaa, että kaikki voimat töissä menevät vain ryhmän valvomiseen, siihen että saa ylipäätään pidettyä lapset hengissä päivän ajan. Kuulostaa ehkä kärjistetyltä, mutta sitä se ei ole. Pahoin pelkään, että tuollaisia tilanteita ja arkea eletään aivan liian monissa päiväkodeissa tälläkin hetkellä.

Tietenkin on selvää, että resurssipulasta huolimatta joissain päiväkodeissa asiat ovat paremmin kuin toisissa, laatu heittelee luvattoman paljon. Rahaa on sama määrä, mutta henkilökunnan ammattitaito, sensitiivisyys ja motivaatio vaikuttavat olennaisesti vuorovaikutuksen laatuun ja lasten viihtyvyyteen. Onnekkaasti omien lasteni päiväkoti on malliesimerkki laadukkuudesta. Siksi minusta tuntuukin äärimmäisen epäoikeudenmukaiselle, että vankat ammattilaiset joutuvat päivästä toiseen kärvistelemään, taipumaan ja suostumaan. He tekevät uskomattoman arvokasta työtä mitättömällä palkalla ja usein ääriolosuhteissa. Vanhemmille näkyvien kulissien takana vedetään päivästä toiseen äärirajoilla. Ja silti. Silti kokemus meidän vanhempien suuntaan välittyy useimmiten lämpimänä ja rauhallisena kokonaisuutena. Ei voi kuin ihmetellä ja olla kiitollinen.

Ja sitten on niitä päiväkoteja, jossa henkilökunta on jo väsynyt ja se myös välittyy vanhemmille. Mahdottoman edessä on uuvahdettu ja se näkyy huolestuttavalla tavalla työmotivaatiossa ja lasten kohtelemisessa. Väsyminen ei oikeuta lasten epäsensitiivistä kohtelua, tai materiaalien puuttuminen sitä, ettei lasten kanssa toteuteta mitään ohjattua toimintaa. Lastentarhanopettajathan ovat tunnetusti loistavia vetämään ideoita hatusta ja nyhjäämään tyhjästä. Mutta eihän siinä ole pidemmän päälle mitään järkeä! Ei kenenkään pitäisi joutua tekemään työtä jatkuvasti voimiensa äärirajoilla tai kantamaan askartelumateriaaleja lapsille kotoaan, koska kaupngilla ei ole niitä vara kustantaa.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, myös omien lasteni upeat lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat ovat lopulta ihan tavallisia ihmisiä rajoineen ja jaksamisineen. Milloin heidän mittansa täyttyy? Miten heidän ammattitaitonsa koskaan voi saada ansaitsemansa kiitoksen ja arvostuksen? Se, että korkeasti koulutettu ammattilainen hoitaa lasta kokonaisen työpäivän verran, viikkojen ja vuosien ajan ja havainnollaan sekä niiden mukaisella toiminnallaan huolehtii siitä, että lapsi saa lopulta koulutaipaleelle hyvät eväät, ja käynnistää mahdollisiin erityistarpeisiin vaadittavat toimet ajoissa, ei ole mikään pikkujuttu. Siihen tarvitaan vankkaa osaamista ja herkkyyttä nähdä jokainen lapsi yksilöllisesti. Nyt on vihon viimeinen hetki tunnustaa tässä maassa varhaiskasvatuksen arvo ja tehdä se konkreettiseksi niin ammattilaisille, perheille kuin lapsillekin.

//Millian