Tarkoittaako vapaus holtittomuutta?
Takana on lähes kahdeksan kuukautta työttömyyttä. Ei vaan sairauslomaa. Vai sittenkin jonkin sortin aikalisää? Minun on itsenikin vaikea kuvata, mitä kaikkea tämä aika oikein on ollut, mutta toisaalta olen koittanut olla määrittelemättä asiaa liikaa. Luultavasti kuluneet kuukaudet ovat olleet nimenomaan kaikkea tuota. Yksi teema kuitenkin nousee koko ajan pintaan. Olen ollut vapaa.
Mutta vapaus se vasta onkin hankala määriteltävä. Se tuntuu vähän niin kuin sormia polttavalta esineeltä, jonka haluaa äkkiä heittää seuraavalle määriteltäväksi. Kannattaakohan oikeastaan edes sanoa ääneen, että on vapaa? Se, kun kuulostaa helposti ylimieliseltä, hörhöltä ja ehkä epäreilultakin. Niin ja holtittomalta myös! Eihän sitä voi vain heittäytyä tuolla tavalla vapaaksi kaikesta.
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, että en irtisanoutunut tietoisesti minkäänlaisen elämäntapamuutoksen toiveissa, vaan siksi, että voimani riittivät tasan irtisanoutumispäivään. Mutta jotenkin tässä viikkojen ja kuukausien varrella on ollut aikaa miettiä omaa elämää myös sen muutoksen näkökulmasta -hyvässä ja pahassa. Aiemmassa elämäntilanteessa rahkeeni eivät olisi koskaan riittäneet tällaisten asioiden pyörittelyyn. Kaikki voimat menivät töissä selviämiseen ja perheen asioiden kannatteluun. Omat ajatukset tai itseni miettiminen olivat aivan nollassa. Nyt minulla on yhtäkkiä ollut kymmeniä tunteja aikaa miettiä itseäni, mikä on ollut todella itsekästä ja pelottavaa, mutta myös helpottavaa ja elintärkeää. Olen vasta nyt tajunnut, kuinka viime tinkaan oma irtisanoutumiseni jäi. En oikein edes uskalla ajatella, mitä olisi seurannut jos en olisi tehnyt tuota isoa päätöstä silloin kahdeksan kuukautta sitten.
Alkuun en voinut kerta kaikkiaan uskoa todeksi, että nyt olen vapaa tekemään (melkein) mitä vain. Voin toteuttaa kaikkia vuosikausia kyteneitä pieniä ja vähän isompiakin haaveita, saan rauhaa ja aikaa miettiä elämääni eteen- ja taaksepäin. Yhtäkkiä minulla oli tunteja ja tunteja aikaa pitää itsestäni huolta. Se tuntui kamalan helpottavalta, mutta kyllä. Myös todella epäoikeudenmukaiselta ja juurikin holtittomalta. Eihän ihmisellä ole oikeutta elää tällä tavalla!
Olen viime aikoina pyöritellyt tuota vapauden ajatusta aika paljon. Mihin asti on oikeus toimia vapaasti ja minkä verran sitä pitäisi rajoittaa, että olisi yhteiskuntakelpoinen kansalainen? Minä en tiedä, eipä tuohon taida olla mitään vastausta. Ehkä kyse on enemmän siitä, mitä vapaus kenellekin on. Tarkoittaako se sitä, että jättää työn ja perheensä ja muuttaa Goalle joogaamaan vai voisiko vapaus löytyä ihan tavallisesta arjesta? Voisiko se olla jotain, mikä tapahtuu enemmän ajatuksissa ja yleisessä olotilassa? Olisiko se sittenkin yhteydessä siihen, miten kohtelee toisia ja itseään? Olisiko se kuitenkin sitä, että muistaisi olla itselleen yhtä lempeä ja ymmärtävä kuin parhaalle ystävälleen?
Tämä viime kuukausien vapaus on ollut ihanaa, mutta tällaisenaan se ei voi, enkä halua sen jatkuvan enää kovin kauaa. Olen varmaan oppinut jotain vapaudesta ja siitä, miten sitä voi kuljettaa koko ajan mukanaan erilaisissa elämänvaiheissa. Mutta minulle vapaus tarkoittaa myös työntekoa, ihan tavallista arkea ja rutiineja. Minä en halua olla holtittomasti vapaa. Oikeastaan en ole ihan varma, onko holtittomasti päätöksiä tekevä ja sen mukaan elävä ihminen vapaa ollenkaan. Minä haluaisin olla ajatuksen ja olotilan tasolla vapaa ihan joka päivä ja mahdollisimman monessa hetkessä, vaikka elämä sitten muuten olisikin aivan tasaisen tavallista arkea.
//Millian