Pelottaako?

Pelko tuntuu jatkuvalta paineelta rinnassa, jännitykseltä lihaksissa. Se tuntuu mustanharmaalta verholta aivoissa ja kankeudelta nivelissä. Se on samalla raskas paino hartioilla ja jaloissa. On vaikeaa toimia tai ajatella järkevästi jos koko ajan pelottaa. Lyhytkestoinen pelko ei varmaankaan ole haitaksi ihmiselle, mutta en ole voinut olla ajattelematta, mitä pelko pitkään jatkuneena saa aikaan. 

Vuosi sitten minua pelotti. Ensin vähän, sitten paljon ja lopulta pelko oli minulle jokapäiväinen seuralainen. Pelkäsin monta kuukautta. Pelko vei kamalan paljon energiaa ja yksinkertaisesti tilaa muilta ajatuksilta. Jossain vaiheessa huomasin, että lähes kaikki toimintani muotoutui pelon kautta. Pelkäsin samaan aikaan kolmea asiaa. 

Jääkö isä henkiin? Lopettaako lapseni koskaa toisten satuttamista ja voiko hän enää koskaan olla onnellinen? Kuinka minulle käy, romahdanko täysin? 

On kamalan kuluttavaa olla viikkotolkulla tilassa, jossa ei todellakaan tiedä, mitä on tulossa. Jokainen päivä voi olla askel eteenpäin tai kaksi ratkaisevaa taakse. Jokainen puhelinsoitto voi tuoda musertavan uutisen ja joka ikinen tapaaminen voi olla viimeinen. On raskasta, kun oman lapsen kohtaaminen työpäivän jälkeen ahdistaa jo tuntitolkulla etukäteen, koska yleensä jotain hirveän ikävää on taas tapahtunut. On todellisen pelottavaa kiikkua siinä rajalla, kun miettii, onko itsestä enää tähän hommaan. Entä jos tulee vaikka hulluksi! 

Pelko on kamala tunne. Se on ihan kamala. Siitä selviäminen vie aikaa. Kun pelko lopulta alkaa hellittää, sen vapauttama tila ja jäljelle jäävä keveys tuntuu uskomattomalta. Se tuntuu ihmeelliseltä, kunnes se onneksi arkipäiväistyy ja sulaa taas osaksi omaa ihanan tavallista elämää. 

//Millian