Kirjastossa ollaan hiljaa! (ja muita kuumottavia aiheita)

Päivittäiseen rutiiniini kuuluu aamupäivä kirjastolla. Olen eläkeläistyyliin jo paria minuuttia ennen avaamisaikaa ovenkahvassa roikkumassa. Valitsen kirjastosta yleensä lukupaikan pöydän äärestä tai sitten tietokonepisteen. Useimmiten kirjastossa vallitsee mukava työskentelyrauha, mutta viime aikoina minua on alkanut risoa ihmisten käyttäytyminen kirjastossa. Minulle on opetettu, että kirjastossa ollaan hissukseen. Onko tämä oletus jotenkin muuttunut vai mitä? Tänään koetin uppoutua työntekoon, kun kirjastoon pelmahti äiti kahden pienen lapsensa kanssa. Ongelma ei ollut suinkaan äänekkäät lapset, vaan äiti joka kielsi lapsiaan jatkuvasti kailottaen todella kantavalla äänellä. Lapsi hävisi hänen näköpiiristään muutamaksi sekunniksi hyllyjen taakse ja jo oli äiti karjumassa. Enpä usko, että lapsi olisi tässä pikkukirjastossa kadonnut äidiltä olemattomiin. Tätä hetken seurailtuani ovesta sisään purjehti toinen äiti kahden pikkuisen kera. Sitten nämä äidin aloittivat vaihtamaan kuulumisiaan kantavalla äänellä juurikin työskentelypisteen vieressä. Kuulumisissa oli myös sellaista osastoa, jota en kyllä olisi välttänyt laisinkaan kuulla. Äitien jatkaessa papatustaan eräs herra päätti soittaa puhelun! Puhelu muuttuikin maratonkeskusteluksi runohyllyllä. Argh!

Olimme tällä viikolla tyttäreni kanssa uimassa, jonka jälkeen suuntasimme vastapäiseen ravintolaan uintijätskeille. Lapsi bongasi ravintolan perältä leikkipaikan. Tavallaan ihan kiva, että lapset huomioidaan tuollaisella eleellä. Mutta joku siinä mättää. Eikö se vaan kannusta lapsia hotkimaan ruuan ja kirmaamaam pois pyödästä leikkien äärelle, että aikuiset sitten voivat popsia rauhassa? Totta se on, että kyllä tuollainen leikkipaikka on meidätkin jonkun kerran pelastanut esimerkiksi pitkillä autoreissuilla lasten väsyttyä paikallaan istumiseen. Mutta jos tullaan perheellä ravintolaan, niin eikös se päällimmäinen idea ole, että syödään yhdessä? Noh. Tytär hotki jäätelön ja kipitti sitten leikkimään. Menköön sitten, sokkeloinen kiipeilypaikka näytti oikeastaan ihan hauskalta. Mutta sitten leikkipisteeltä kuului: Äiti täällä on peli! Peli. Houkuttelevan näköisen kiipeilytelineen kylkeen oli kiinnitetty peli. Voitten varmaan arvata kumman aktiviteetin tytär sitten valitsi. Argh! 

Että sellaista marmatusta tällä kertaa.

//Millian