30, eikä vieläkään omaa juttua

Elämä on oikukasta. Vuosi sitten suurin haaveeni kaikista oli lepo, nyt se on työ. Eikä vain mikä tahansa työ, vaan se oma juttu. Tuon ”oman jutun” pohtiminen tosin aiheuttaa enemmän kuin tarpeeksi päänvaivaa, sillä mistä sitä taas kerran tietää, mikä on sopivassa mittakaavassa se oma juttu. Nykyään työ ei enää ole vaan työtä, vaan se tulisi mitä suurimmassa määrin olla intohimo, kutsumus, se mitä rakastaa. Siltä ainakin vaikuttaa jos yhtään eksyy lukemaan menestystarinoita tai sitten vain kuuntelemaan tavallisia kahvipöytäkeskusteluja. Ihan ok työssä oleminen ei ole oikein hyväksyttävää tai vähintäänkin se aiheuttaa voivottelua siitä, miksei kyseinen työntekijä kuuntele sydäntään tai toteuta oikeasti itseään jonkin antoisamman työn parissa. Mutta siinäpä se särö onkin.

Onko kaikille olemassa tai edes mahdollista saada/löytää/toteuttaa unelmatyötään, vaikka kuinka pakertaisi sen eteen? Ja missä määrin työn pitäisi olla passion vai voisiko hitusen vähempikin riittää? Ja sitten taas toisaalta. Mistä tietää, ettei se hitusen vähempi ole mennyt jo liian kauas omista haaveista?

Omasta mielestäni en ole haihattelija tai kiittämätön toivoessani mukavan työpaikan löytymistä. Kaikenlaisia työpaikkoja on tullut kokeiltua 15-vuotiaasta lähtien. Vai pitäisikö minun ehkä vielä siivoojan, eläintenhoitajan, kerhonohjaajan, isosen, koulunkäyntiavustajan, päiväkotiharjoittelijan, askarteluohjaajan, myyjän, au pairin, hautausmaatyöntekijän, lastentarhanopettajan ja tuntiopettajan jälkeen vähän vielä kokeilla jotain? Minä olen 30 vuotta, eikä minulla vieläkään ole sitä omaa juttua.

Pari päivää sitten olin ihan pienen askeleen lähempänä todella mielekkään työpaikan saamista. Mutta sitten sähköpostini kertoi, että ulkopuolelle jäi paljon todella hyviä hakijoita. Pettymys ja notkahdus. Joogamaton levitys ja hengitys. Kyllä tämä tästä taas.

//Millian