Ulkopuolisuuden tunteesta

Joskus se iskee, ulkopuolinen olo. Se ei ole mitään artsua ja syvällistä nuoeitajuaoikeastaelämästämitään -ulkopuolisuutta. Se on vain tunne siitä, että niin moni muu tuntuu kuuluvan johonkin ryhmään tai normiin, johon itse ei kertakaikkiaan vain sujahda. Aloitetaanpa vaikka karaokesta. Kyllä, karaokesta. Äkkiseltään tässä yhteydessä karaokesta kirjoittaminen huvittaa itseänikin, mutta kun tarkemmin mietin asiaa, se on varsin oivallinen esimerkki koko hommasta. Suomalaiset rakastavat karaokea. Joka ikinen suomalainen on varmasti vetänyt omanlaisella menestyksellään biisejä pikkutunneilla kantakuppilassa. Se on juttu, mitä ei tarvitse mitenkään perustella tai selitellä, koska karaoke nyt vaan on ja sitä tekee kaikki. Paitsi entä jos ei teekään. Entä jos itse ei ihan hoksaa sen hohtoa, eikä itsellä ole tunnusbiisiä puhumattakaan siitä, että ensimmäisen (ja tähän mennessä viimeisen) kerran on tarttunut karaokemikkiin 29 -vuotiaana. Tietenkään koko juttu ei liity laulamiseen tai juomiseen. Kyse on siitä yhteenkuuluvuuden tunteesta, mikä karaokesessioihin liittyy. Minä en saavuta tuota fiilistä, en sitten millään.

Ulkopuolinen olo tulee väistämättä, kun puhutaan reissailusta. Se ei ole mikään nautinto tai luksus, että reissun päälle päästään sopivan tiuhaan tahtiin. Se on normi. Elämässä on niin paljon vaihtoehtoja, että väistämättä alkaa pelottaa, että joskus tulevaisuudessa tulee katumaan esimerkiksi juuri niitä tekemättömiä reissuja. Paitsi sitten taas jos itselle reissailu ei ole normi. En kiistä, etteikö ole ihan mukavaa toisinaan piipahtaa jossain ja etteikö sellainen tekisi ihmiselle hyvää. Mutta ajatus siitä, että niinhän kaikki vain tekevät: ulkopuolinen olo.

Ulkopuolisia oloja menneisyydestä. Rippileiri. On mukavaa ja hauskaa, on tervetullut ja ymmärretty olo. Nauramme vedet silmissä. Yhtäkkiä se taas iskee. Kaikilla on tosi kivaa isossa porukassa ja siinä on jotain ryhmän tuomaa yhteenkuuluvuuden taikaa. Minä tavoitan tuon osittain, mutta kaikista mieluiten olisin juuri nyt yksin. Mitä ihmettä, miksi ihmeessä!?

Esikoisen ensimmäinen vanhempainilta. Esittäytymistä, kiivasta ja tiedostavaa keskustelua siitä, tarvitsevatko ekaluokkalaiset matikankirjoja vai ei. Puhe kuulostaa puurolta. Tuntuu, että en oikeasti ole koko tilassa. En ole tiedostava wilmavanhempi. Ulkopuolinen olo.

Vaikka tätä listaa voisi jatkaa ja jatkaa, niin kai sitä silti on ihan kelpo kansalainen.

//Millian