Juurilla

Muistatko lapsuudestasi juuri sen rakkaimman polun tai kiven? Entä sen tärkeän kadun tai puiston tai sen parhaimman piilopaikan? Ajattele jos nuo sinulle merkitykselliset paikat ovat pysyneet muuttumattomina montakymmentä vuotta. Jotain todella syvälle menevää turvaa ja rauhaa tuo ajatus siitä, että aina lapsuuden seuduille palatessa, juuri se sama tuttu kiipeilypuu seisoo paikallaan. Mutta mitä tapahtuu jos maisema yllättäen muuttuu?

Minä sain kokea muutoksen kolauksen tasan viikko sitten matkatessani lapsuuden maisemiin itäiseen Suomeen. Rakkain rantametsäni oli, ei vain hakattu, vaan ronskisti kynitty lähes kokonaan maan tasalle. En ollut tunnistaa paikkaa samaksi. Voin kertoa, että ahdisti ja harmitti aivan vietävästi. En oikein osaa edes sanottaa tunnetta. Näkymä meni johonkin todella yksityiseen sopukkaan minussa. Tuntui ihan siltä, kun joku olisi henkilökohtaisesti loukannut minua. Enkä muuten ole ainoa. Rantatiellä oli hävitystä ihmettelmässä myös kauan aikaa seudulla asunut vanhempi mies. Hän sanoin suoraan olevansa aivan järkyttynyt. Enää ei voi kuvata ilta-auringossa veden päälle kaartuvia vanhoja puita tai kahlata rantaniityn heinikossa. 

Kuljeskelin pitkin rantaa pitkän aikaa keräämässä rohkeutta. Sitten kiersin mutkan taakse katsomaan, mikä vanhan kiipeilypuuni kohtalo tässä järjettömyydessä on. Minua jännitti, enkä tiedä oliko näkymä lopulta helpottava vai vain surullinen. Keskellä tyhjyyttä puuni seistä nökötti, vankkana ja täsmälleen samana kuin aina. Mutta kauhean yksinäiseltä se  näytti. Olen ihan varma, että se itki sen paksun kuoren alla ihan hiljaa. Halasin sitä, mutta ei se tainnut helpottaa. Täytyy kai antaa ajan kulua. Montako kymmentä vuotta siihen tarvitaan?

//Milllian