Kymmenen vuotta sitten (en ollut ihan sama kuin nyt)

Hyvä meininki. Pientä vipinää työrintamalla. Sijaishommaa vain, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Paljon parempi! Työpöydälläni on huojuvissa pinoissa kolmisenkymmentä kirjaa, joita selailen, muistelen, pohdiskelen tuoreemmasta näkökulmasta ja koitan jalostaa innostavan opetettavaan muotoon. Eräs kirjoista on täynnä lyijykynämerkintöjä marginaalissa ja huutomerkkejä olennaisten asioiden vieressä. Tuota kirjaa luin pieteetillä kymmenen vuotta sitten pääsykokeita varten. Nyt tartun tuohon samaan kirjaan opettajana. Nyt on minun vuoroni innostaa uudet opiskelijat noiden aiheiden äärelle. Jännää ja vähän ihmeellistä.

Kymmenen vuotta on ollut yksi hujaus ja silti niin kamalan pitkä aika. Meinaan melkein ryhtyä ajattelemaan, että mikä minä olen opettamaan tai  joku muu tietäisi näistä jutuista varmasti enemmän. Näin olisin takuuvarmasti ajatellut vielä joitakin vuosia sitten. Mutta nyt en ajattelekaan. Minä olen ensinnäkin päättänyt ja toiseksi hiljalleen alkanut vuosien kuluessa oppia, että nuo ajatukset eivät vie kerrassaan mihinkään. Jos minulle on haluttu antaa näitä sijaishommia, niin sitten niin on käynyt. Luultavasti siihen on jokin peruste. Ja minä aion hoitaa nämä opetushommat kunnialla, mikä ei tarkoita samaa kuin että kaikki menisi täydellisesti. Se tarkoittaa, että olen valmistautunut niin hyvin kuin omasta mielestäni tarvitsee. Ja että olen tunnilla kuunteleva, innostava ja keskusteluun kannustava. Ja että pyydän palautetta ja kehitän itseäni sen myötä. Niin se on.

Ja kai sitä kymmenessä vuodessa sentään on muutenkin kehittynyt. Opettajana ja ehkä vähän myös tyyppinä, joka näitä katuja tallaa.

//Millian