Äidin mieli, lapsen sydän

Melkein jokainen tähän mennessä tänne kirjoittamani juttu on sivunnut enemmän tai vähemmän minua riepotellutta (työ)uupumusta. Uupumus on vaikuttanut niin moneen asiaan elämässäni ja läheisissäni, että nyt minulla on näköjään kova tarve purkaa se paloiksi ja sanoiksi. Ehkä ymmärrän sitä sillä tavoin paremmin.

Uupumus hiipi omaan elämääni salakavalasti ja pienin askelin. Tolkuttoman pitkän ajan tyydyin kieltämään koko asian. En kertakaikkiaan tajunnut tilanteen vakavuutta, vaikka se oli ollut päällä jo pitkään. Vasta oman lapsen hätä pysäytti koko myllyn ja pakotti lopettamaan asian pakoilun. Siinä vaiheessa tartuimme viimein kättä pidempään ja turvauduimme apuvoimiin niin kuin eilen kirjoitin. Samassa sekamelskassa tulin myös siihen pisteeseen, että tein elämässäni todella ison päätöksen: jäin kokonaan pois töistä. Kyllä, pakkasin tavarani ja hyvästelin pomon ja kollegat, sekä todella rakkaat asiakkaani. Edessäni avautui koko ihana pitkä kesä lasteni kanssa ja sen jälkeen määrittelemätön vapaus.

En kyllä pysty vieläkään kuvailemaan tunnettani ensimmäisenä vapauden päivänä. Helpotusta. Toiveikkuutta. Huojennusta. Voittajafiilistä. Kaikki nuo olotilat alleviivauksilla, huutomerkeillä ja ilotulituksilla korostettuna! Alkuhurmoksen jälkeen kuitenkin iski joksikin aikaa pakollinen epäilyn ja syyllisyyden vaihe. Onko tämä nyt järkevää, onko minulla oikeutta tällaiseen haahuiluun? Nyt tiedän, että päätös oli ainut ja oikea. Ainoa tapa kasata oma pää ja sydän, jotta voisin auttaa kasaamaan lapseni pään ja sydämen.

Kesä kului ja teki meille kaikille hyvää. Tuo aika teki paljon enemmän hyvää, kun olin uskaltanut ajatellakaan. Se miltä meistä tuntui,  kun lapsemme suru ja paha mieli kuukausien jälkeen hellitti ja hän alkoi olla taas iloinen. Sen tunteen voi jokainen vanhempi kuvitella.

//Millian