Ajattelen, mutta olenko?
Tämä syksy on ollut kaikin puolin hyvin kummallinen ajanjakso elämässäni. Minulla on ollut aikaa ajatella ja se jos mikä tuntuu omituiselta. Onkohan tällainen päivien kuluttaminen ajatteluun kovin suotavaa? Onko siinä edes mitään järkeä? Omalla kohdallani on ja ei. Olen oppinut ja ymmärtänyt monia asioita itsestäni ja siinä sivussa vähän myös minua lähellä olevista ihmisistä. Olen myös saanut käsiteltyä sellaisia asioita, jotka ovat odottaneet ajatelluksi tulemista viikkojen ja kuukausien ajan. Moni ajatus on nytkähtänyt eteenpäin ja kirkastunut, tullut tiensä päähän tai kuihtunut merkityksettömänä pois. Mutta samalla on ollut päiviä, kun ajatukset ovat junnanneet iänikuista kehäänsä ratkeamatta mihinkään suuntaan. Olen ajatellut, mutta en silti ole tuntenut olevani missään. Silloin olen miettinyt, että liika ajatteleminen ei voi olla kenellekään hyväksi.
Olen huomannut, että aiemmin moni asia elämässäni on hoitunut suorittamisen näkökulmasta. Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin tavoitellut kaikilla elämän osa-alueilla kuuta taivaalta tai vaatinut itseltäni kohtuuttomia. Tuo suorittaminen on oikeastaan sisältänyt paljon positiivista reippautta. En ole lannistunut koettelemuksista tai uuvahtanut kiireisissä elämänvaiheissa, vaan kokenut ne usein jopa eteenpäin motivoivina ja elämää rikastuttavina tapahtumina. Eteeni on siis tullut ongelma tai haaste, joka on otettu käsittelyyn ja hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Monesti olen onnistunut tuolla taktiikalla varsin hyvin ja moniin asioihin se on ehkä ollutkin ainoa oikea lähestymistapa. Mutta on myös asioita, jotka olisi voinut hoitaa muullakin tavalla, joillekin tapahtumille olisi ollut hyvä antaa enemmän aikaa ja tilaa.
Niin kuin aiemmin kirjoitin, tämä väsymyksestä nouseminen on malliesimerkki juuri sellaisesta ajanjaksosta. Tämä ei olekaan yksittäinen palikka, jota voi pyöritellä hetken kädessä ja siirtää sitten käsiteltyjen asioiden hyllylle loppuunkäsiteltynä. Tämä onkin jotain ihan muuta. Tämä ei kysele montako päivää tai viikkoa koko moskaan on kulunut. Tämä ei myöskään mainitse päivää tulevaisuudessa, jolloin homma on hoidettu pois. Tämä kestää ja kestää. Välillä näyttää, että olen ottanut niskalenkin koko hommasta kunnes taas seuraava päivä vie peittojen alle. Alun vastustelun jälkeen olen jo oppinut, että jaahas, kuuluu ilmeisesti prosessiin.
Ja sitten olen taas ajatellut. Olenpa ajatellut sitäkin, liittyvätkö työelämään paluuseen liittyvät pelonhäivähdykset omaan jaksamiseeni ja pohjalla käyneeseen kuntooni vai siihen, ettei siinä oravanpyörässä muutenkaan ole mitään järkeä. Olen miettinyt sitä palaudunko koskaan kasistaneljään -työntekijäksi vai tarvitseeko minun edes ryhtyä siihen. Olenko yhteiskuntakelpoinen jos teen vähemmän tunteja kuin normaalikuvioon kuuluisi, koska kyllähän kaikki muutkin painavat pitkää päivää?
Ja sitten olen miettinyt, mitä kaikkea tuo stressi on jo minulle tehnyt. Pitkittynyt stressi jättää aivoihin pysyvän jäljen, huomauttaa huippututkija artikkelissaan. Stressi uupumuksineen puhkeaa aina herkemmin seuraavilla kerroilla, lopulta se voi laueta jo ennen varsinaista kuormaa, korostetaan toisessa asiantuntijakirjoituksessa. Pistäähän tuo pelottamaan. Olenko jo menetetty tapaus, onko minusta vielä johonkin? Huomaan kuitenkin, että vaikka tuo ajatus häivähtää välillä mielessä, kallistun silti siihen toiveikkaaseen suuntaan. Pieni horroksesta heräilevä optimisti minussa vilkuttelee rohkaisevasti. Ehkä on olemassa joku yhteiskuntakelpoinen välimuoto.
//Millian