Auta lyövää lasta -kampanja *

Kuvassa ahdistuneen näköinen pikkulapsi on kohottanut nyrkin pystyyn lyödäkseen vieressä tuohuavaa pahaa-aavistamatonta leikkikaveriaan. Mukana on teksti: Joka päivä suomalaisissa päiväkodeissa joku lapsi satuttaa toistuvasti toisia. Lyöjä tarvitsee apua. Auttaisitko sinä?

Oletko jo törmännyt tähän kampanjaan? Et tietenkään, koska sitä ei ole olemassa. En tiedä, onko tällaiselle kampanjalle sijaa, mutta tästä asiasta pitäisi puhua enemmän tai uskaltaa sanoa edes jotain? Suomessa on toteutettu hyviä kampanjoita monien tärkeiden asioiden osalta. On Hyvä joulumieli -keräystä, kampanjointia syöpälasten hyväksi ja keräyksiä ulkomaille tyttöjen koulutukseen. Kampanjat ovat mielestäni todella tärkeitä ja niillä on saatu aikaan paljon hyvää. Usein tällaisten kampanjan kohteena ovat juuri potilaat tai jonkin asian uhrit tai vääryyttä kokeneet. Kyllähän täysin ansaittua myötätuntoa saa oman sairaan lapsen tarinalla enemmän kuin väkivaltaisen lapsen edesottamuksista kertomalla. Eihän se, että oma lapsi satuttaa toisia toistuvasti, kovinkaan paljon ymmärrystä herätä. Siksi tässä kuvitelmassanikin olisi varmasti paljon korrektimpaa järjestää kampanja lyödyn puolesta. Eihän kukaan saa joutua kokemaan väkivaltaa yhtään missään, ei edes päiväkodissa kaverin nyrkkien muodossa. Se on asia, jonka varmasti joka ikinen allekirjoittaa. Mutta jos nyt kuitenkin mietitään sitä lyöjää vielä.

Toisia satuttava ja aggressiivinen lapsi saa yhteisössä usein leiman. Leiman saaminen tapahtuu helposti niin kavereiden kuin aikuistenkin osalta, mukaan lukien kavereiden vanhemmat. Kerta toisensa jälkeen toistuvat satuttamiset alkavat luonnollisestikin turhauttaa ja ehkä jopa ärsyttää lapsen kanssa työskenteleviä aikuisia. Ainakin aggressiivinen käytös tekee neuvottomaksi jos ei muuta. Siinähän joutuu vähän väliä olemaan erotuomarina tai kahnausten selvittelijänä ja lähes aina tekijäksi osoittautuu sama tapaus. Kaverit alkavat ehkä myös hiljalleen vältellä tai sitten kannella pienimmästäkin hipaisusta, koska toisen käyttäytyminen on jo muuttunut ikäväksi tavaksi, liian tutuksi kaikille. Vanhemmat vasta hiiltyä alkavatkin. Tunteet kuumenevat, koska oma lapsi joutuu päivästä toiseen ikävien tekojen kohteeksi omassa päiväkodissaan, eikä vanhempi voi olla siellä päivän aikana lastaan suojelemassa. Vanhempien suojeluvaisto kasvaa kasvamistaan ja jossain vaiheessa joku tämän satuttavan lapsen teoista voi olla se, joka on vanhemmille liikaa.

Totta kai ammattilaiset ja monet vanhemmatkin osaavat tarkastella lasten välisiä konflikteja taidolla ja huomata, että ikävä käyttäytyminen tiettyyn pisteeseen asti kuuluu lasten kehitykseen, ja tietyn pisteen ylittäessäänkin sen taustalla on jokin vaikuttava syy. Jos oma lapsi joutuu toistamiseen mukiloinnin kohteeksi, ei syiden ja kehitysvaiheiden pohtiminen tietenkään paljon lämmitä. Kun oma lapsi joutuu kokemaan vääryyttä, on vain luonnollista, että se tuntuu pahalta ja sellaisen toiminnan jatkumisen haluaa katkaista heti.

Mutta entä sitten se lyöjä ja ne syyt? Miksi pieni lapsi satuttaa toisia päivästä ja viikosta toiseen? Syitä on varmaan niin paljon kuin tekijöitäkin, eikä mitään yleistyksiä kannata lähteä tekemään. Mutta otetaan yksi, se josta tiedän jotain. Entä jos syynä on se, että lapsi ei jaksa. Entäpä jos lapsi on kamalan väsynyt. Hän ei käsitä tai hallitse kokonaisuutta ja sosiaalisia kuvioita, jotka päiväkodissa vallitsevat. Mitä jos lapsi itse kuvaa tilannetta niin, että koko ajan vain pitää mennä ees taas ja minä en ymmärrä niitä sääntöjä. Entä jos lapsi itse kertoo, että siellä on liikaa ihmisiä ja kaikki puhuu koko ajan. Mitäpä jos lapsella itselläänkin on satuttamisista kamalan paha mieli, eikä hän voi ymmärtää, miksi ne hampaat vain tuli mun suusta sen käteen. Tai hän tuskailee, että mä haluisin, että ne ajatukset menis pois mun päästä, mutta ne vaan koko ajan tulee. Entä jos tämän saman lapsen rakas ukki makaa sairaalassa, eikä häntä voi mennä edes katsomaan. Entä jos lapsen äiti on päivä päivältä väsyneempi ja pelokkaampi töistä ja perheen tilanteesta, vaikka hän kuinka yrittääkin tsempata. Entä jos lapsi tykkää hirveästi kavereista ja hoitajastaan päiväkodissa, mutta ei silti mahda käytökselleen mitään. Entä jos lapsi on toisaalta vasta 3 vuotta, mutta kuitenkin  jo 3 -vuotias.

Ja sitten vanhemmat. Totta kai he miettivät illat läpeensä, mitä ovat tehneet väärin, että omasta rakkaasta lapsesta on tullut tuollainen, kun isomman lapsen kanssa ei ole koskaan ollut mitään tällaista. Miksi satuttaminen ei vain lopu? Eihän näin voi jatkua! Ja varmasti myös toisissa kodeissa mietitään jo, minkälainen kasvatus tuollaisella lapsella oikein on mahtanut olla. Eihän lapsella ole mitään rajoja!

Sitten puheissa alkavat vilahdella perheneuvola, psykologi ja lastenpsykiatrian osasto.

//Millian

* osa 1/3