Ei ainakaan minun lapseni…

kunnes se on juurikin oma lapsi, joka tekee väärin.

Ennen raskautta oli liuta asioita, miten äitinä aion toimia ja mitä tyhmyyksiä minun lapseni ei sitten varmasti tule tekemään. Monet näistä ovat karisseet, vähän liian monet. Lasten kasvaessa olen joutunut antamaan periksi monissa luuloissa, mutta huomaan, että joitain käsityksiä on edelleen jäänyt itsepintaisesti elämään. Kuitenkin nyt pitkän seesteisen vaiheen jälkeen meitä kohtasi uusi episodi; lapsen valheiden kierre avautui monine lisäkerroksineen ja tapahtumineen.

Lapseni on ekalla. Ensimmäisellä luokalla. Hän on pieni. Ihan liian pieni. Hänellä on (tähän mennessä ollut) vahva oikeudentaju ja moraali. Hän on fiksu ja asioita monelta kantilta pohtiva tyttö. Aina on kasvatettu sanoin, teoin ja omalla esimerkillä rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen ja sitten tulee tämä.

Vuosikausien kasvatustieteen opinnot ja kokemuksen lasten kanssa työskentelystä voi ilmiselvästi heittää tähtipölyksi avaruuteen. Niillä ei ole nähtävästi mitään tekoa, kun kyseessä on oma lapsi. Kyllähän se kirpaisee, tottakai.

Välillä mietin, mitä ne perheet ovat tehneet, missä asiat soljuvat helpohkosti eteenpäin. Meillä on puhuttu, pussattu ja rakastettu. On kuunneltu, leikitty ja ymmärretty. Meillä on naurettu ja riehaannuttu, keskitytty ja rauhoituttu. Ollaan oltu rentoja, mutta oikeissa kohdissa jämptejä.

Nämä lapset opettavat aivan pirusti meitä. Itsestä löytyy ulottuvuuksia, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Rakkaus lapsia kohtaan on kaikki. Ja silti sitä välillä toivoo, että pääsisi jossain kohtaa hitusen helpommalla.

//Millian