Kaverisynttärit – itsestäänselvyys vai toteutunut haave?
Asia, joka ei ole mikään kummempi juttu: lasten kaverisynttärit. Ne ehkä aiheuttavat pientä etukäteisstressiä tai hetkellistä yli-inhimillistä tarvetta organisoida ja pitää ilmassa häkellyttävän määrän palloja, mutta lopulta kyse on kuitenkin aika arkisesta asiasta. Synttäreitä tulee ja menee, niitä järjestetään ja niiden jälkiä siivotaan vuodesta toiseen. Ei se ole mikään juttu. Paitsi jos on.
Vuosi sitten syntymäpäiväjuhlien järjestäminen pojalleni tuntui kamalan kaukaiselta asialta siitäkin huolimatta, että olisin ne rintaa puristavan paljon halunnut järjestää. Poikani ei voinut tuolloin hyvin, ei ollenkaan hyvin. Ja vaikka minä haaveilin juhlista ja iloisesta porukasta herkullisen juhlapöydän ääressä, tiesin ettei tuo haave sinä vuonna toteudu. Kavereiden sijaan kutsuimme muutamia tuttuja ja turvallisia sukulaisia kakulle (jonka mieheni tekaisi hätäpäissään, koska minä en kyennyt) ja kahville (joka maistui kitkerältä). Tunnelma ei ollut riemukas, se oli henkeäpidättävä ja apea. Kyllä, apea, vaikka kuinka ponnistelimmekin. Juhlat tulivat ja menivät. Oli epätoivonen olo. Tätäkö tämä nyt sitten on: juhlia, joita kutsutaan synttäreiksi, mutta jotka tunnelmataan ovat jotain aivan muuta. En minä tällaista tilannut, en halunnut.
Aikaa kului, asioita muuttui. Vuosi noista tunnelmista alkoi tulla täyteen ja yhtäkkiä huomasimme suunnitelevamme pojan kaverisynttäreitä. Pidimme sitä ihan selvänä asiana. Tottakai pojalle järjestetään kaverisynttärit. Kutsukortit tehtiin ja jaettiin, niissä oli iso viitonen ja autotarroja. Ystävät saapuivat paikalle prinsessa-asuissa ja kravaatit kaulassa. Lahjat jaettiin ja ne tuottivat suurta iloa. Herkkuja syötiin ja sitten leikittiin koko porukalla päät yhdessä upouusilla legoilla. Kukaan ei itkenyt, eikä hermostunut. Kaikilla oli hyvä mieli ja hymy korvissa. Vieraat haettiin ja sitten tuumattiin: ihanat synttärit, äiti mä rakastan sua!
Poikani sai elämänsä ensimmäiset kaverisynttärit. Minulle se ei ole itsestäänselvyys, vaan todeksi tullut haave. Se on puristus, joka viimein hellitti rinnasta. Se on kiitollinen olo.
//Millian