Kolme miinus yksi
Olen aina nähnyt itseni kolmen lapsen äitinä. En tiedä, mistä tuo ajatus on alunperin tullut. En ole sitä tietoisesti hakenut tai siitä oikeastaan edes haaveillut. Minulla on vaan ollut jossain mielen sopukoissa ajatus siitä, että kotonamme kirmailisi jossain vaiheessa kolme lasta. Elämä se vain ei aina toteudu niin kuin sen on itse ajatuksissaan muotoillut. Nyt kuluneen vuoden aikana olen pitkän työn jälkeen alkanut päästä siihen pisteeseen, että tuo kolmas kaveri alkaa häilyä ajatuksistani pois.
En ole tehnyt luopumista ikääni liittyvistä tai taloudellisista syistä. Mieheni ei ole myöskään sanonut jyrkän ehdotonta eitä asiaan, eikä minulla ole juuri nyt unelmien työpaikkaakaan, jonka takia uusi vauva olisi jotenkin hankala ajatus. Ei ole mitään selkeää ja minusta irrallista tai ulkopuolista syytä. Syy on se, että minä en vain pysty. En enää uskalla. En enää jaksa. Nyt en oikeastaan tarkoita yövalvomisen aiheuttamaa väsymystä (vaikka aika tuskaahan sekin on), enkä vaipparallia (joskin itsenäisesti vessassa käyvät jälkeläiset on ihan kiva asia). Enpä taida tarkoittaa sitäkään, että olisin taas jonkin aikaa ihan kiinni toisessa ihmisessä (mutta onhan tämä oma vapaus aivan ihanaa.) Minua estää huoli.
En ollut ikinä voinut liioittelemallakaan kuvitella, kuinka suurta huolta – sen suuren rakkauden lisäksi – omat lapset tuovat tullessaan. Oman pojan tilanne pahimmillaan ollessaan oli jotain niin lamaannuttavaa ja pelottavaa, että en tiedä kestäisinkö sitä enää toista kertaa. En voi unohtaa niitä viikkoja, kun meistä tuntui että hän lipuu kokonaan pois luotamme. Nyt tiedän, mitä ihmiset tarkoittavat, kun he puhuvat toimivansa kuin kone. Juuri se minä olin, epäkuntoinen kone. Suoritin päivät ilman minkäänlaista oikeaa sisältöä. Koetin vain kannatella poikaani ja tilannetta, joka oli vaarassa murentua hienoksi hiekaksi tuulen vietäväksi pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Tuntuu kuin olisin pidättänyt hengitystäni monta kuukautta. Ja kaikki ne päättymättömät ajatukset. Mitä minä olen tehnyt väärin? Miks me emme huomanneet merkkejä ajoissa? Miten olisimme voineet estää kaiken? Loppuuko tämä koskaan?
Alkuun kolmannesta lapsesta irtipäästäminen aiheutti surua. En olisi uskonut, mutta niin vain kävi. Ja suru puolestaan lietsoi vauvakuumetta entisestään. Tai no, ehkä en sanoisi sitä vauvakuumeeksi, ennemminkin lapsen kaipuuksi. Minusta tuntui epäreilulta, että asiat menivät niinkuin menivät. Nyt en enää ikinä saa tuntea sitä ihmeellistä liikettä vatsassani. En enää voi kokea sitä uskomatonta hetkeä, kun tapaan lapseni ensimmäisen kerran. En enää pääse tutustumaan uuteen persoonaan, eivätkä lapseni enää saa uutta siskoa tai veljeä. Sitten kesti pitkän aikaa haikailua ja entäjoskuitenkin -vaihetta. Mutta lopulta ajatukset alkoivat kääntyä hyväksyvään suuntaan. Tämä elämänvaihe onkin itseasiassa aika ihana. Tietyt raskaat ajat ovat taakse jäänyttä elämää, todella moni asia on helpompaa ja sujuvampaa juuri nyt. Minulla on ihmeen paljon aikaa tehdä omia kivoja juttuja ja kuitenkin myös energiaa touhuta ihanien lasteni kanssa. On aivan taivaallista nukkua yöt heräilemättä. Tämähän on pelkkää plussaa nyt! Jossain vaiheessa huomasin, että uuden vauva-ajan ja koko touhun alusta aloittaminen alkoi aiheuttaa minussa melkoisia puistattavia vastareaktioita. Sehän olisi ihan hullua. Aivan hiljattain minulta tiedusteltiin, vieläkö aiomme kolmatta lasta. Ei, herrajumala!
Näyttää siltä, että olen tässä prosessissa voiton puolella. Mutta jos oikein laskeudun tätä ajattelemaan, tunnen joskus harvoin ihan pientä kaiherrusta rinnassani. En kai vain kysy kymmenen vuoden päästä itseltäni, olisiko sittenkin pitänyt?
//Millian