Kolmekymmentä ei ollutkaan uusi kaksikymmentä

Täytin pari kuukautta sitten kolmekymmentä vuotta. Aikaisemmin ajattelin, että kolmikymppisyys ei sitten minun kohdallani tunnu kerrassaan missään. Kolmikymppisethän ovat nykyään yhtä reipasta sakkia kuin kymmenen vuotta nuoremmat menijät. Noh, joopajoo. Huomaan nyt, että oman kunnossa pysymisen eteen pitää näköjäään tehdäkin jotain. Ei riitä, että vähän hyötyliikkuu, vaan liikuntaa täytyy harrastaa aktiivisemmin. Illanistujaisista saa hankittua krapulan ihan pelkällä vedellä. Jos valvoo liian myöhälle, niin vaikutus on sama tahmean kankea olo. Entäpä sitten palautuminen? Valvomisesta palautumiseen menee nykyään ainakin tuplaten aikaa ja ihmisten kanssa vietetyn ajan jälkeen on pakko saada olla pitkä aika yksin. Erityisesti olen huomannut, että omasta mielestä täytyy pitää huolta. Ei se enää sopeudu ja muovaudu kaiken maailman kouhotukseen. Ei pää paahdakaan höyryllä eteenpäin jatkuvista vastoinkäymisistä huolimatta. Aivot näköjään tarvitsevat hellää huolenpitoa yhtä lailla kuin keho.

Tänä syksynä ajattelin, että väsymys väistyy ihan vain lepäämällä ja nukkumalla. Lepoa olenkin saanut ja totta kai se on auttanut minua toipumisessa. Lepo ja jatkuvan kiireen katkaiseminen on ollut ehdotonta voimavarojeni lisääntymisessä. Mutta se, että keho on saanut lepoa, ei riitä. Vasta nyt olen tajunnut, että minun täytyy opetella ihan uudenlaisia ajattelutapoja ja suhtaumista ympäristöön ja etenkin itseeni. Jos vain lepään, eikä pään sisällä tapahdu pidemmässä juoksussa mitään muutosta, ei siitä hyvää seuraa jatkoa ajatellen.

Kolmekymmentä vuotta muovautuneiden (urautuneiden) ajatusmallien muuttaminen onkin sitten vähän haastavampi juttu. Se ei tapahdu yhdessä yössä. Se vaatii konkreettista harjoittelua ja toistoa, toistoa, toistoa. Mutta onhan tämän nyt mielenkiintoista! Pienin askelin olen alkanut ymmärtää itseäni paremmin. On ollut aika lohduttavaa huomata, etteivät omat ajatukset ole yhtä kuin totuus. On täytynyt opetella päästämään irti jostain ja ottamaan jotain muuta tilalle. Tajuan, että varsinainen palautuminen on alkanut vasta aivan viime viikkojen aikana, nyt kun lempeä ajatustyö on päässyt vihdoin käyntiin.

Huomaan, että toipuminen on edennyt vaiheittain. Ensimmäiset kaksi kuukautta menivät perheen kanssa olemiseen ja ehkä koko asian taka-alalle siirtämiseen. En edes jaksanut ajatella tai myöntää olevani väsynyt. Seuraavan kuukauden vietin aika lailla lamaantuneessa tilassa. Päivät kuluivat lenkkeillessä ja televisiota katsellessa. En saanut mitään omasta mielestäni hyödyllistä aikaan. Sitten virtaa alkoi löytyä yhä enemmän. Ajattelin, että nyt tämä laiskottelu saa riittää, eihän minua enää edes väsytä! Kirjoitin työhakemuksia, tein muutamia päiviä suunnittelutyötä, sekä pieniä sijaisuuksia. Samaan aikaan pidin myös tarpeellisia lepopäiviä. Oli sopivan tehokas ja energinen olo ja siitä tuli hyvä mieli. Tämähän oli tällä selvä, ajattelin. Muutaman viikon jälkeen iski aivan yhtäkkiä pysähdys. Taas, ei taas! Kykenin vain olemaan ja jälleen kerran lepäämään. Keskittymiskyky ei riittänyt yhtään mihinkään ja sohvan pohja kutsui. Tästä heräsi taas epäonnistumisen ja turhautumisen tunteita, eikö tämä ikinä lopu. Entä jos tämä ei ikinä lopu? Eipä auttanut kuin antaa ajan kulua.

Nyt olen kai sellaisessa vaiheessa, että kehon lisäksi aivot ovat saaneet levätä niin paljon, että jaksavat ja haluavat jo jotain pysyvämpää muutosta. Ajattelun muuttaminen ei tunnukaan enää taistelulta tuulimyllyjä vastaan, vaan aidosti mahdolliselta ja kiinnostavalta tutkimusmatkalta. Jotain hyvää on ihan varmasti tulossa. Ja vaikka tämä kolmekymppisyys vaatii töitä, en kyllä enää haluaisi palata ajassa taakse päin. Lähetän vain 20-vuotiaalle itselleni lämpimän halauksen ja pienen onnenpotkun pyllylle, edessä odottaa hieno matka.

//Millian