Kun uimahallikäynti ei ole enää saavutus

Elin kamalan pitkään aikaa, jossa joka ikinen ylimääräinen teko vastasi suoritusta, ponnistusta tai vuorikiipeilyä kivireppu selässä. Tuota ylimääräistä minulle oli kaikki työssäkäynnin ulkopuolella oleva. Toisin sanoen ylimääräistä oli siis koko muu elämä, ihan kaikki siinä. Työ oli jotain, mikä vain oli hoidettava vähäisten voimien rippeillä ja kaikki muu siinä sitten lopulta kärsi.

Kotityöt, kaupassakäynnit, lasten kanssa puuhastelu omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta puhumattakaan tuntuivat mahdottomilta toteuttaa. Kaikesta muusta ajan kuluessa karsinkin, mutta lasten kanssa oli pakko jaksaa. Muistan että ne asiat, mitkä olivat muille perheille todennäköisesti arkipäivää tai leppoisaa yhdessäoloa, olivat minulle valtavia ponnistuksia vaativia suorituksia. Ihmettelin aivot päästäni, miten joissain perheissä esimerkiksi luistelemassa tai uimahallissa käyminen lasten kanssa voi oikeasti olla kivaa. En tarkoita, ettenkö olisi nauttinut lasteni seurasta tai ainakin halunnut nauttia. En vain voinut käsittää, miten ihmeessä ihmiset jaksavat suorittaa koko sen asioiden ketjun, mitä moisiin ressuihin vaaditaan tavaroiden etsimisestä ja pakkaamisesta, julkisissa ryyssäytymisestä itse toimintaan ja paluumatkaan saakka. Minulta tuollainen tapahtuma vaati voimien pusertamista äärimmilleen ja mukavan fiiliksen tavoittelusta huolimatta takaraivossani jyskytti jatkuvasti, että en meinaa selvitä takaisin kotiovelle.

Kamalaa. Nyt kun tuota miettii, niin se on kamalaa. Kauheaa.

Mutta kun ihmismieli on niin ihmeellinen, ettei se tajua kaikkea silloin kun ehkä pitäisi. Toisaalta ehkä se myös jollain tavalla suojelee ihmispoloa. Jos olisin noissa hetkissä ymmärtänyt niiden todellisen kamaluuden, olisin varmasti musertunut niille sijoilleni. On oikeastaan aika armollista, että koko touhu on valjennut minulle hitaasti pala palalta, tunnelma tunnelmalta, ei yhtenä suurena vyörynä.

Mutta tänä päivänä ehkä vähäpätöiseltäkin kuulostavat asiat ovat minulle juhlaa. Se että voi mennä koko perheellä uimahalliin ja polskia siellä tuntikaupalla oikeasti hyvillä mielin, on toiselle elämän tavanomaisin asia, minulle suuri kiitollisuuden aihe. Tai että jaksan laitella vähän kotia, ostaa kukkia ja vaaleanpunaisen pöytäkynttilän, ei ole enää painonsa alle uuvuttava suoritus, vaan kepeältä tuntuva piristysruiske perjantaipäivään. Hyvää mieltä aiheuttavia asioita tapahtuu päivittäin, koska olen edelleen ihmeissäni siitä, miten hyvälle arki voi tuntua, kun ei koko ajan uuvuta, väsytä ja ahdista.

Kauhea kauan tässä kaikessa meni, mutta enpä ainakaan ota enää mitään itsestäänselvyytenä.

//Millian