Kuusi kuukautta kirjoitusterapiaa

Kulunut viikko on ollut pisin kirjoittamaton aika tämän blogin puolivuotisen olemassaolon aikana. Olen viikon aikana monta kertaa avannut kirjoitusalustan ihan vaan sulkeakseni sen uudestaan. On tuntunut, ettei minulla ole kerrassaan mitään sanottavaa, kirjoittaminen on ollut ihan jumissa. 

Syy miksi tämän blogin alunperin perustin oli se, että minun oli pakko. Minulla oli pakottava tarve kirjoittaa kaikkia mielessäni poukkoilevia ajatuksia pois sieltä päästä sätkyilemästä. Ulos minusta. Alkuun kirjoitustahti oli kiivas. Tekstejä syntyi vähintään yksi päivässä, useimmiten paljon enemmänkin. Malttamattomana odotin, milloin pääsen taas julkaisemaan seuraavan kirjoituksen. Tuolloin puoli vuotta sitten luulin olevani jo ihan ok ja väsymyksen selättänyt, mutta itseasiassa varsinainen toipumiseni taisi vasta alkaa niistä hetkistä, kun aloin kirjoittaa. Kirjoittaminen on toiminut minulle ihan varmasti eräänlaisena terapiana. Ensinnäkin olen saanut kirjoitusten kautta jäsenneltyä sekavia ajatuksia itselleni ymmärrettävään muotoon ja toisaalta kirjoittaminen itsessään on tehnyt oloani paremmaksi.

Viimeisten viikkojen aikana minulla ei ole enää ollut samanlaista pakottavaa tarvetta päästä näpyttelemään, olo on ollut hyvällä tavalla tyhjä. Minusta on tuntunut, että melkein kaikki ne suurimmat minua kauan vaivanneet asiat on nyt kirjoitettu pois ja sanottu. Tietenkin on vielä asioita, joista haluan kirjoittaa ja jotka mietityttävät, mutta suurimmat möykyt on nyt käsitelty.

Tässäkö tämä nyt sitten oli, tähänkö kirjoittaminen tyssäsi? 

En oikein tiedä mitä ajatella. Olo on helpottunut ja kiitollinen siitä, että alan olla selvästi voiton puolella oman jaksamiseni ja oloni kanssa, mutta tarkoittaako se sitten kirjoitusinnon hiipumista. Tätä täytyy nyt vähän pohtia. 

//Millian