Laiska ja vainoharhainen

Kaivoin hiljattain esiin vanhan päiväkirjani parin vuoden takaa. En ole oikein uskaltanut palata noihin hetkiin ennen tätä. Mustia lauseita lukiessani ja raskaista ajatuksia muistellessani minulle valkeni aika väkivaltaisella tavalla, että olen ollut jo tuolloin todella uupunut. Melkein loppu. Tuona syksynä 2014, lähti oma jaksamiseni jyrkkään alamäkeen. Syynä siihen oli silloinen työ, joka toi mukanaan niin fyysistä kuin henkistä kuormaa enemmän kuin minä jaksoin raahata. Suurimpana väsyttäjänä taisi kuitenkin olla eräs henkilö ja hänen käyttäytymisensä minua kohtaan, joka on ollut tähänastisen elämäni oudointa ja ajoittain vainoharhaisia ajatuksia herättävää. Huomasin, että tuona ajanjaksona olen jatkuvasti pohtinut, onko kaikessa vain kyse omasta huonommuudestani ja laiskuudestani. No kaivellaanpa tekstejä vähän lisää.

Jatkuvaa huimausta. Unettomuutta. Hengitysvaikeuksia. Mustia ajatuksia. Lamaannuttavaa sängyn pohjalle paiskaavaa väsymystä. Unohtelua. Täydellisiä muistikatkoksia. Sietämätöntä levottomuutta. Keskittymisvaikeuksia. Räjähtelyä. Toivottomuutta. Näköalattomuutta. Rämpimistä. Itkua. Eristätytymistä. Flunssakierrettä. Salamana puhjenneita allergioita. Toiveita siitä, että saisin vain olla. Anelua, että voisin olla ihan yksin jossain pumpulinpehmeässä ja valkoisessa hiljaisuudessa, jossa kukaan ei puhu, ei vaadi, eikä keskeytä. Jossain turvapesässä, jossa saan vaan nukkua, nukkua ja nukkua. Jossa saan toipua niin hitaasti kuin minun tarvitsee ja jonne ehkä hiljaisten kuukausien jälkeen pyrkii valo.

Ja minä luulin olevani laiska.

Syksy meni, talvi meni, kevät meni. Alkoi kahden kuukauden mittainen loma. Muistan sen äärimmäisen helpotuksen tunteen, joka valtasi minut ihan kokonaan kuin lämmin hunajakylpy. Ensimmäiset kaksi viikkoa nautin. Mehustelin ajatuksella, että kaikki ne ihanat vapauden viikot ovat vielä edessä. Sitten hiljaa ja todella inhottavalla tavalla alkoi rintaani päivä päivältä enemmän puristaa. Ensin koitin lakaista tuntemukset maton alle, mutta sitten oli pakko myöntää, syksyllä koittava töihinpaluu ahdisti. En pystynytkään nauttimaan kesälomasta enää. Laskin vain ahdistuksissani jäljelläolevia lomapäiviä (joita oli paljon!) ja mietin pakokauhulla, kuinka ikinä tulen selviämään jälleen tulevasta vuodesta. Purin ahdistusta muille varmaan väsyttävyyksiin asti, mutta ei se helpottanut. Mietin jatkuvasti, miten voisin vielä perua töihinmenon. En perunut.

Koitti elokuu ja ensimmäinen työpäivä. On aika vaikea kuvailla tunnetta sinä päivänä. Päätin vain, että muita vaihtoehtoja ei nyt ole. Lähden selviytymään päivä kerrallaan. Edessäni odotti 212 päivää työtä ja 88 päivää muuta elämää. Tai niin luulin, että tuo töistä jäljellejäävä aika olisi sitä kuuluisaa omaa aikaani. Kuinka tuon vuoden aikana oikein kävi? Se onkin sitten ihan toinen tarina.

//Millian