Lapseni ovat minua viisaampia

Vuosien varrella olen saanut pienessä ja isommassa mittakaavassa tuta, että lapseni toden teolla ovat samasta puusta veistettyjä kanssani. Tiivistetysti voisin todeta, että he ovat samankaltaisia herkistelijöitä ja vaiheilijoita kuin minä.

He eivät ole osoittautuneet (alkuperäisestä salaisesta toiveestani huolimatta) suurella itsevarmuudella varustetuiksi ja huolettomiksi heittäytyjiksi. Eivät ainakaan päällimmäisenä ominaisuutenaan, eivätkä kaikkien seurassa. Totta kai olen viettänyt tuntikausia pohtien, mikä tässä asiassa on mennyt meidän vanhemoien osalta vikaan. Rohkaisua ja kannustamista ei näiltä lapsilta ainakaan ole puttunut, joten lopulta taidan kallistua temperamenttiin. Monen monessa asiassa he ovatkin alkuun varovaisia, epäileviä, kokeilevia jopa perääntyviä. Uusien taitojen opettelu ei ole yleensä tapahtunut vailla huolen häivää vihellellen, koska ensimmäisenä ajatuksena heillä on ollut, että en kuitenkaan osaa. Oikeasti taitoja on ollut paljonkin, mutta oma epäily on monissa tilanteissa kiilannut osaamisen edelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että he olisivat olleet juuri niitä edellisessä kirjoituksessani mainitsemiani mielipiteettömiä lampaita. Eivät todellakaan. Juttua, ääntä ja sitä mielipidettäkin on toden teolla riittänyt. Kaveriporukoissa esikoinen on aina ollut sosiaalisesti taitava neuvottelija ja ideoija, mutta kyllä myös ajoittain aika pomottava. Kuopuksella kaverihommissa on aiemmin ollut paljonkin haastetta, mutta tällä hetkellä tutun kaveriporukan yhteisiä puuhia ja leikkitaitoja on ihana seurailla.

Lapseni eivät myöskään ole ehkä aina niitä ryhmän suurimpia auringonsäteitä ja jatkuvaa iloa pulppuavia tyyppejä, vaan ehkä jossain määrin enemmän pohdiskelevia, ajoittain vakaviakin. Tai no, ehkä he ovat enimmäkseen iloisia, mutta se vakava puolikin näkyy. Joillekin lapsille elämä vain näyttää olevan enimmäkseen huoletonta menoa. Välillä saadaan raivareita tai kiukkuja, mutta sitten voi taas jatkaa. Meillä etenkin esikoinen jää usein murehtimaan tapahtuneita pitkäksi aikaa. Siis aivan kuin äitinsä. Äitinä olen toki koittanut viljellä huumoria ja rentoutta, mutta ei kai lasta voi pakottaakaan unohtamaan menneitä sattumuksia.

Se missä määrin lapseni ovat oppineet tuollaista toimintaa minulta tai minkä verran on vain heidän luonnetaan, geenejään, temperamenttiaan, sitä en tiedä. Minulle on aika kauan ollut yhtä tahkoamista myöntää, että lapseni kamppailevat samojen pulmien kanssa kuin minäkin olen ikäni tehnyt. Tietenkin sydäntäni keventäisi jos heidän ei tarvitsisi miettiä näitä, jos he vain olisivat niitä huolettomia heittäytyjiä. Ja näin olen taas saanut itseni kiinni siitä, että olen ihan itsekin muodostanut jonkinlaista normien mukaista käsitystä lapsesta ja lapsuudesta. Enkä tarkoita, etteikö lasta saisi harmittaa, kiukuttaa tai etteikö hän saisi kokea ihan kaikkia tunteita. Ei. Vaan huoleni koskee sitä, että murehtivatko lapseni joskus liikaakin. Luovatko he itselleen turhia paineita, ja en kai minä ole ollut osaltani vaikuttamassa tällaisten paineiden syntymiseeen?

Olen kuitenkin kovin ylpeä lapistani, että he ovat paljastaneet ja näyttäneet nuo olonsa ja harminsa minulle. He eivät yritä jatkuvasti olla muuta kuin ovat tai peitellä olemistaan, kuten minä aikanaan tein. Varmasti heillä on loppujen lopuksi helpompaa omien tunteidensa ja olemisensa kanssa, kun he ymmärtävät, ettei tarvitse yhtäkkiä muuttua muunlaiseksi. Ehkä he oppivat minua nuorempina ymmärtämään, ettei omia epävarmuuksia tai märehtimisiä tarvitse hävetä tai tuskailla. Jotkut meistä vain ottavat asiat eri lailla kuin toiset. Olen aika varma, että tämä oma väsymykseni on alkanut kerääntyä jo kauan aikaa sitten johtuen jatkuvasta taistelusta ja tappelusta itseäni vastaan. Olen opettanut itseni vähättelemään itseäni ja kokemaan itseni jotenkin vääränlaiseksi.

Lapsillani ei ole ehkä se kevein ja helpoin temperamentti ja mieli. Heidän kanssaan ei toimi ne kaikista sääntömääräisimmät keinot. He eivät päästä helpolla, he ovat maailman rakkaimpia. Ja mikä tärkeintä, yhtenevistä piirteistämme huolimatta he eivät ole minä. He eivät ole isänsä. He eivät ole he, vaan aivan omat itsensä, joiden kasvua ja kehitystä haluan tukea omanlaiseksi ja sellaiseksi, että heillä on hyvä olo itsessään. Minulla saattaa ehkä olla takataskussa joitakin keinoja, millä he eivät joutuisi tuohon syyllisyyden tai huonommuuden kierteeseen. Se on sellainen elämänmittainen pesti tämä äidin homma.

//Millian