Lempeä kuin äidin syli

Pakko todeta, että ihminen on sitten sitkeä olento. Monenmoisia kolhjua se näyttää kestävän ja sietävän. Pahimmilla hetkillä tilanteen todellista vakavuutta ei usein huomaakaan, vaan kaikki purkautuu vasta myöhemmin. Omalla kohdallani osa asioista on alkanut selvitä puolen vuoden jälkeen, osa lähes parin vuoden viiveellä. Ehkä se, ettei kaikkea tajua akuutissa vaiheessa, on jonkinlainen alitajuinen suojakeino. Muuten kai sitä vain romahtaisi toimintakyvyttömänä maahan pienemmästäkin haasteesta.

Itse olen tajunnut, että oma keho ja mieli olivat tietyssä vaiheessa elämää kaikilta mahdollisilta osa-alueilta aivan äärirajoilla. Fyysisesti olin huonossa kunnossa, koska en jaksanut enää harrastaa liikuntaa. Hengästyin ja väsyin helposti. Samalla olin koko ajan kipeä. Poskiontelontulehdukset ja perjantai-iltaisin nouseva kuume olivat tuttuja kavereita. Samoin jatkuva flunssa ja yskä. Niihin tottui, ei niitä pitänyt enää minään erikoisena. Henkisesti olin nääntynyt. Joka päivä oli mekaanista selviytymistä, jota kuormitti oman väsymyksen lisäksi jatkuva huoli ja pelko kahden itselle rakkaan läheisen selviytymisestä ja elämästä. Ei siinä tilanteessa olisi voinut kuvitellakaan, että itseä pitäisi jotenkin kuunnella tai hoitaa. Vaikka tietenkin se olisi ollut juuri silloin kaikkein tärkeintä.

Sitkeydestä huolimatta ihmisellä on rajansa, joten tuli minunkin hullunmyllylle lopulta stoppi. Nyt takana on lähes seitsemän kuukautta aivan päinvastaista aikaa kuin aiempi. Olen tietoisesti koittanut kuunnella, miten voisin auttaa itseäni eteenpäin. Mistä minä tykkään, mistä saan voimaa. Olen koittanut miettiä, mitä minua ahdistavia asioita minun ei tarvitsisi tehdä, mutta voisin silti olla ihan kelpo kansalainen. Ihmetyksekseni tietyt asiat ovat edistyneet toivomaani suuntaan, kun olen osannut enemmän hellittää. Moni asia on alkanut kirkastua mielessäni melkein huomaamatta ja tietyt minulle rakkaat ja tärkeät asiat ovat muistutelleet pitkän hiljaiselon jälkeen olemassaolostaan.

Itseni kuuntelun aikana tukipilareitani ovat olleet rakkaat ihmiset ympärilläni, mutta myös kolme minulle tärkeää tai tärkeäksi muodostunutta asiaa arjessa. Ensinnäkin maininnan ansaitsee lähikirjastoni. Se on ollut turvasatamani jo yli seitsemän vuotta. Siinä on jotain järjissäänpitävää ja rauhoittavaa. Siinä se seisoo vuodesta toiseen tapahtuipa maailmalla tai pienen ihmisen elämässä mitä tahansa. Tutut pehmeällä äänellä puhuvat kirjastonhoitajat ovat aina auliisti auttamassa, ja ihanan lempeä hiljaisuus kääräisee tulijan syliinsä joka kerta. Kirjastossa olen vuosien varrella naputellut lopputyötä, oikolukenut gradutekelettäni, raapustanut työhakemuksia ja haahuillut hyllyjen välissä vailla päämäärää. Toisena tärkeänä asiana olen syksyn aikana löytänyt kymmenen vuotta sitten kadottamani joogan. En taivu, enkä veny kummoisinkaan asentoihin tai ole syvällä joogafilosofiassa. Tunnen vain, että harjoitukset tekevät hyvää keholle ja mielelle. En halua jättää tunteja väliin, koska saan niistä ihanaa rauhaa ja voimaa. Kolmas tärkeä asia voimien keräämisessä on ollut kirjoittaminen. Kirjoittaminen on pitkään ollut hiljaa, en tiedä miksi. Mutta kuitenkin se on aina ollut minussa. Tänä syksynä kirjoittaminen on tullut takaisin hyvällä tavalla väkisin. Se vain tuli ja niinpä minä olen kirjoitellut.

Kirjasto, jooga ja kirjoittaminen kolmikkona on ollut lempeä kuin äidin syli. Turvallinen ja rauhoittava tila, johon palata aina uudestaan. Toivon, että tuo trio pysyy matkassani vastedeskin.

//Millian