Marraskuu

Vesi valuu ikkunoita pitkin alas yksinäisinä pisaroina. Ulkona on mustaa ja pimeää, kaupungin valot koettavat valaista sateen läpi. Jostain kauempaa kuuluu ratikoiden kolahtelua. Olen oppinut, että marraskuu vetää minut aina alas, pakotta polvilleen. Tänä vuonna se tuntuu aiempaa raskaammalle, vaikka ei pitäisi. Minulla on toivomaani vapautta ja aikaa. Raskaimmat ajat ovat takanapäin ja elämääni on tullut pirskahtelevaa valoa. Ja silti tunnen, kuinka maa vetää minua kasaan.

Suunnittelemme ihan varovasti kevättä, mutta mielessäni häivähtää outoja ajatuksia. Miten sinne asti voi taas selvitä? Juhlissa tanssin ja naurankin, mutta olenko oikeasti iloinen. Olenko sitä vieläkään?

Lähdenkö taas uudelle kierrokselle?

//Millian