Miksi juuri minä?

Eihän minun pitänyt päätyä tähän tilanteeseen, ei todellakaan! Olla nyt 30 ja yhtäkkiä aivan pihalla siitä, mitä haluaa oikeasti tehdä.

Minulla on aina ollut suunnitelma siitä, mitä seuraavina kuukausina suunnilleen tapahtuu. Suunnitelmalla en tarkoita elämän minuuttiaikatauluttamista, vaan ylipäätään jonkinlaista selvyyttä siitä, mihin on menossa. Viime kevääseen saakka tuo suunnitelman ydin on ollut minulle työ. Olen aina tehnyt töitä sen kummemmin valikoimatta tai nenää nyrpistämättä. Töitä on pitänyt tehdä, se on itsestäänselvyys. Nuorena työt olivat alkuun sekalaisia hanttihommia, joista ne hiljalleen muodostuivat opintojen kautta kohti omaa aitoa kiinnostusta ja osaamista vastaaviksi. Työn lisäksi olen aina opiskellut ja halunnut tavoitteellisesti saada opintoja etenemään pientenkin lasteni kanssa.

Kun viime keväänä sitten nousi seinä pystyyn, koko käsitys itsestä meni uusiksi. Siinä on riittänyt opiskeltavaa ja hyväksymistä. Minusta on ollut kauhean vaikea myöntää, etten yhtäkkiä ole työkykyinen. Se tuntuu edelleen vähän kummalliselta, koska olen aina ajatellut että vaikka mikä olisi, työt hoidetaan. Pahimmasta alkuhämmennyksestä toivuttuani ajattelin, että jos en kerta töihin pysty, tämä töistä poissaolojakso voisi oikeastaan mahdollistaa hienosti taas opiskelun. Nythän minulla olisi aikaa taas paneutua opiskelemaan jotain uutta ja kivaa! Mutta kuinka ollakaan, huomasin nopeasti että myös opiskeleminen tökki. Tavallaan opiskelurutiinit olivat tuttuja ja kurssien sisällöt ihan kohtuullisia. En vain pystynyt keskittymään, en sitten millään. Jossain kohtaa vuotta päätin, että olkoon sitten. En pakota itseäni nyt tähänkään.

Kun viime toukokuussa suljin viimeisen kerran työpaikan oven, asetin mielessäni aikarajaksi toipumiseen ja tulevaisuuden pohdiskeluun yhden vuoden. Vuoden jälkeen minun olisi oltava taas kiinni työelämässä. Nyt tuosta vuodesta on jäljellä enää kolme kuukautta, eikä mitään uutta ole vielä tiedossa. Pikkuhiljalleen tämä näköalattomuus alkaa stressata ja piinata. Tiedän, että toisaalta minulla ei ole mikään kiire, eikä pakko, mutta mitä pidemmäksi aika venyy, sitä vaikeammaksi kaikki muuttuu. Hurjalta tuntuu myös se, että huomaan työpaikkoja selaillessani olevani raivostuttavan valikoiva. Siitä piirteestä on päästävä eroon ja äkkiä.

Mutta edelleen sitä huomaa ajattelevansa, miksi juuri minä olen yhtäkkiä ulkona työelämästä. Minä, jolle työ on se joka pitää järjissään ja jolle työ vain on itsestäänselvyys.

Valaistumista odotellessa.

//Millian