Minä en osaa täyttää lomakkeita

Jos jotain tässä viime vuosina olen joutunut opettelemaan, niin omia rajoja. On pitänyt konkreettisesti kokeilemalla opetella ja huomata mitä jaksaa tai sietää ja mitä ei. Se vaatii aikamoista nöyrtymistä ihmiseltä, joka on ajatellut jaksavansa oikeastaan melkein mitä vaan ja sopeutuvansa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Välillä on tullut olo, että olen huijannut itseäni vuosikaupalla luulemalla olevani reipas. Moni asia on pitänyt kääntää aivan ylösalaisin ja todeta, että olen pitkään toiminut ihan vastoin oikeaa minua.

Aloitetaan tuosta reippaudesta, niin monen tyttölapsen vitsauksesta. Olen kuunnellut kiitosta omasta reippaudestani pienestä asti. Milloin olen hoitanut kotihommat tai läksyt reippaasti, milloin olen näyttänyt koulussa reipasta esimerkkiä toisille. Myöhemmin olen itsekin kehunut itseäni reippaudesta hoitaa asioita ja selvitä ikävistä tilanteista. Siitä päästäänkin suoraan sosiaalisiin kuvioihin. Koulussa olin se kunnon tyttö, joka laitettiin aina niiden häiritsevien oppilaiden viereen istumaan ajatuksena, että saisin heidät aisoihin. (Oikeasti pelkäsin välillä näitä tilanteita, koska niihin liittyi usein myös jonkinlainen väkivallan uhka. Mitään radikaalia ei koskaan tapahtunut, mutta muksimista, tönimistä ja sen sellaista. Pahan olon purkamista vieruskaveriin.) Kunnolla olemista on pidetty kohdallani itsestäänselvyytenä ja niinä kertoina, kun käyttäydyin koulussa huonosti, oli se opettajasta jotain aivan pöyristyttävää. (Oikeasti en ollut lähelläkään kympin tyttöä, eikä sisälläni laulanut kirkasääninen enkelikuoro aamusta iltaan. Opettaja olisi varmaan saanut kohtauksen jos olisi hoksannut todellisuuden.) Olenpa saanut kuulla siitäkin, kuinka sosiaalinen olen porukassa ja olen uskonut tuohon ihan täysillä itsekin. (Todellisuudessa ryhmässä oleminen voi minusta olla ihan kivaa, mutta jälkeenpäin olen aivan loppu ja väsynyt ja tarvitsen yksinäisyyttä ja palautumisaikaa. Ja pakko se on myöntää, että joskus yksittäisen ihmisen tapaaminenkin voi tuntua ponnistukselta ja raskaalta vuorovaikutusprosessilta. Jopa puhelimessa puhuminen voi väsyttää. Ja tämähän se vasta tyhmää onkin, sillä ihmiset ovat parasta ja kiinnostavinta ja ihaninta, mitä on!)

Käytännöllinen ratkaisija ja hommista suoriutuja. Sehän olen varsinkin ollut. (Lähemmin tarkasteltuna olen joissain asioissa ihan ärsyttävän hidas ja haahuileva, monet asiat vievät minulta kohtuuttoman paljon aikaa. Otetaanpa esimerkiksi vaikka joku täytettävä lomake, ykkösinhokkini. Ensinnäkin välttelen sen täyttämistä monta päivää. Sitten minun on luettava lomake moneen kertaan ennen kuin pääsen alkuun. Ja aina siellä on joku kohta, jota en meinaa käsittää. Verenpaine nousee välittömästi tappiin. Ja laajemmassa kuvassa tuo asioiden hoitaminen minulta kyllä näennäisesti on sujunt, mutta usein tuntuu etten kertakaikkiaan pysy kärryillä tai hallitse kokonaiskuvaa, haluaisin vain pysäyttää koko myllyn ja aloittaa ihan alusta omaan tahtiini.)

Syksyn mittaan minun on viimein täytynyt kääriä hihat ja tehdä noille asioille jotain, myöntää ne. Olen antanut itselleni luvan päästää irti reippauden leimasta. Olen mennyt siinä jopa niin pitkälle, että olen sanonut vanhemmilleni ääneen, että nyt minä en jaksa. Kunnollisen tytön olen karistanut viimeistään tällä älyttömällä irtisanoutumishaihatuksellani. Joka tilanteen ratkaisevalle toimijallekin olen vilkutellut hyvästit. Minä inhoan lomakkeita, enkä osaa täyttää niitä, perkele. Minä en hahmota aina kokonaisuuksia ja osaa toimia kuten olisi järkevää, perkele. Ja sitten. Minä olen joutunut vähentämään sosiaalisia kontakteja todella paljon, koska en vain jaksa vuorovaikuttaa. Hitto, miten ylimieliseltä sen saa kuulostamaan. Mutta ne ihmiset, jotka ovat elämässäni, ovat sitäkin läheisempiä ja rakkaampia.

Mahtavaa on myös ollut huomata, että huumori, musta huumori tarvittaessa, se on aina ollut ja pysynyt minussa. Sekin on ollut hienoa ymmärtää, että jonnekin todella syvälle minuun on rakennettu ajatus siitä, että mitkään vaikeudet eivät kestä ikuisesti, kohta helpottaa jo. Näistä kahdesta en kyllä vähällä luovu!

//Millian